Lyreenilintua pidetään yhtenä Australian tunnetuimmista linnuista – saatat tunnistaa ne 10 sentin kolikostamme – mutta tunnemmeko me niitä todella? Olet ehkä nähnyt kuvamateriaalia, jossa lyyrilinnut matkivat ihmisten ääniä, kuten moottorisahoja ja kameran napsautuksia.
Mutta matkivatko lyyrilinnut luonnossa todella moottorisahoja? Kyllä, jos etsit internetistä; ei, jos luet kirjallisuutta.
Tutustu lymylintuihin
Australiassa on kaksi lymylintulajia. Superb Lyrebird elää tiheissä metsissä Victoriassa, koko ACT:n alueella sekä Uudessa Etelä-Walesissa ja äärimmäisessä Kaakkois-Queenslandissa (niitä on tuotu myös Tasmaniaan).
Vähemmän tunnettu Albert’s Lyrebird asuu pienellä, epäsuotuisalla alueella eteläisen Queenslandin sademetsissä Tamborine-vuorelta Lamingtonin kansallispuistoon.
Se on noin fasaanin kokoinen, ja se käyttää voimakkaita jalkojaan ja kynsiään haravoidakseen lehtiä matojen, toukkien ja hyönteisten perässä. Näillä ujoilla maanpinnan asukeilla on hienostunut ja hankala lyyran muotoinen pyrstö. Niiden höyhenet olivat menneinä aikakausina hyvin kysyttyjä myllyttäjien keskuudessa.
Näyttävän pyrstön lisäksi lyyrilinnut ovat tunnettuja äänenkäyttötaidoistaan. Höyhenet ja ääni yhdistyvät niiden kosiskeluesityksessä, kun ne tuovat pyrstönsä vartalonsa ja päänsä yli ja värisyttävät sitä laulaessaan ja tanssiessaan.
Lyyrilinnut laulavat eniten talvella (joka on niiden lisääntymiskausi). Ne laulavat sekä ilmoittaakseen reviiristään että houkutellakseen naaraita, eivätkä nämä laulut ole synnynnäisiä. Kuten kaikki laululinnut, lyyrilinnutkin ovat lauluoppilaita. Urokset oppivat laulunsa ja, mikä on kiehtovaa, jopa muiden äänien matkimisen yleensä vanhemmilta uroksilta eivätkä suoraan matkivilta malleiltaan.
Mestarimimimikit
Monet australialaiset laululinnut matkivat muita lajeja. Biologit eivät ole vielä selvittäneet lintujen matkimisen funktiota, ja todennäköisesti sillä on useampi kuin yksi funktio.
Se on kuitenkin selvää, että liroilla on hämmästyttävä kyky matkia tarkasti asuttamiensa metsien ääniä. Suurin osa niiden matkimisesta on muiden lintulajien matkimista: huutoja, lauluja, siiveniskuja ja nokan taputuksia, joita ne esittävät nopeasti peräkkäin.
Lintujen ääntä tuottava elin on syrinx. Muiden laululintujen tavanomaisen neljän siirappilihasparin sijasta lierilinnuilla on vain kolme paria siirappilihaksia. Ei tiedetä, tekeekö tämä yksinkertaistaminen niistä taitavampia matkimaan, eikä niiden motivaatio matkimiseen ole täysin selvä. Ei ole todisteita siitä, että lierilinnut yrittäisivät huijata muita lajeja.
Vaikka mimiikka muodostaa suurimman osan niiden äänirepertuaarista, lymylinnuilla on myös omia lauluja ja kutsuja. Vaikka ”reviirilaulu” voi olla melodinen, ”kutsu-näyttelykutsu” kuulostaa ihmisen korvaan mekaaniselta. Vääntelehtiminen, naksuttelu, saksien hionta, jysähdys, surina, ”blick”-ääni, galppaus – nämä meluisat tai metalliset äänet ovat lyyrivälkelintujen omia ääniä eivätkä jäljittelyä. Siitä huolimatta niitä luullaan usein sellaisiksi.
Moottorisahamyytti
Miten syntyy myytti, jonka mukaan lyyrilinnut matkivat luonnossa moottorisahoja ja muita mekaanisia ääniä?
Todennäköinen ehdokas on David Attenboroughin Life of Birds -sarja. Siinä Attenborough kurkistaa lintua (ja kameraa) puun takaa ja kuiskaa meille, että lintu matkii ”ääniä, jotka se kuulee metsästä”. Näemme vakuuttavaa kuvamateriaalia linnusta, joka imitoi kameran moottorikäyttöä, auton hälytysääntä ja moottorisahaa.
Tämä Attenboroughin hetki on erittäin suosittu – mutta hetkinen! Hän jättää mainitsematta, että kaksi hänen kolmesta lyriikkalinnustaan oli vankeja, toinen Healesville Wildlife Sanctuarystä ja toinen Adelaiden eläintarhasta. Jälkimmäinen yksilö, Chook, oli kuuluisa vasaroista, porista ja sahoista, äänistä, jotka se tiettävästi hankki, kun eläintarhan pandahäkkiä rakennettiin. Se kasvatettiin käsin poikasesta, ja sen tiedettiin myös tekevän autohälyttimen sekä ihmisäänen, joka lausui ”hei, Chook!”. Se kuoli 32-vuotiaana vuonna 2011.
Se, että vankeudessa elävät lyyrikkolinnut jäljittelevät ihmisen koneita ja ääniä näin uskollisesti, pitäisi olla tarpeeksi merkittävä saavutus, jotta kunnioituksemme olisi oikeutettu.
Takaisin luonnossa
Lyrebrilintujen – luonnonvaraisten tai vankeudessa pidettyjen – reviirilaulussa on vain yksi ehdotettu esimerkki ihmisen tekemän äänen jäljittelystä: Uuden Englannin Tablelandsin ”huilulyrebrilinnut”. Tämä poikkeuksellisen monimutkainen laulu koostuu huilun kaltaisista ääniväreistä.
Miten me ihmiset olemme ymmärtäneet tämän?
Lyreenilinnun poikanen kasvatettiin vankeudessa 1920-luvulla. Se jäljitteli kotitalouden huilunsoittajaa, oppi kaksi sävelaskelta ja nousevan asteikon. Kun se vapautettiin takaisin luontoon, sen huilua muistuttavat laulut ja sointivärit levisivät koko Tablelandsin lyyrikkopopulaatioon – tai ainakin niin tarina kertoo.
Osallistun tutkimusryhmään, joka kartoittaa ”huilulyyrikkopoikasen” reviiriä ja tutkii tämän tarinan alkuperää. Äskettäinen artikkelimme ei kyennyt yhdistämään uskottavien todistajien ristiriitaisia muistoja ja kirjattuja anekdootteja.
Uuden Englannin Tablelandsin karut, sumuiset sademetsät kaikuvat kuitenkin joka talvi huilun kaltaisista soinnuista, kontrapunktisista päällekkäisistä asteikoista ja melodisista ääriviivoista (usein sellaisella musiikillisella pätevyydellä, joka ylittää sen, mihin ihmisen huilunsoittaja voisi yltää), jotka eroavat napakasti muun lajin reviirilauluista.
Muuntavatko luonnonvaraiset lyyrivälkelinnut koneita ja muuta vastaavaa? Vaikka voisin kuvitella, että harvinaisissa tilanteissa niiden ääntely voisi heijastaa ihmisen vaikutusta ympäristöönsä (ja tällaisia anekdootteja on olemassa), ei ole tiedossa tallenteita, joissa luonnonvarainen lierilintu jäljittelisi ihmisen tekemiä mekaanisia ääniä. Uskomus tällaiseen ilmiöön on kuitenkin nykyään niin vakiintunut internetissä, että sitä esiintyy jopa virallisilla sivustoilla.
Lue lisää huilua soittavista lyyrilinnuista täältä