By Lucy Cavendish
4. toukokuuta 2017
Kuulemme paljon naisista ja avioerosta: nainen jää yksin – yleensä lasten kanssa. Hänellä on vähän rahaa. Hän menettää sosiaalisen asemansa. Hänen on vaikea seurustella (hänellä on lapset). Hän menettää itseluottamuksensa, menettää taloudellisen turvansa, hänen on vaikea saada töitä (hänellä on lapsia). Se jatkuu ja jatkuu… Kävin läpi eron ja huomasin, että nämä kaikki tarinat koskettivat minua.
Olen kuitenkin huomannut kuuntelevani myös miesten kertomuksia avioerosta samoin kuin naisten. Luulin ennen, että miehet selviytyivät erosta paremmin kuin naiset; että he toipuvat nopeammin; että he selviytyvät lastensa menetyksestä tavalla, joka on useimpien naisten mielestä melkein järkyttävää; että he siirtyvät uuteen elämään, uusiin vaimoihin, uusiin lapsiin.
Se vaikutti minusta 11-vuotiaana siltä, että näin oli, kun omat vanhempani erosivat. Kun näin isäni seuraavan kerran muutamaa viikkoa myöhemmin, hän oli vaihtanut perheen farmariauton upouuteen, kaksipaikkaiseen urheilulliseen autoon. En koskaan unohda nähdä järkytystä ja loukkaantumista äitini kasvoilla, kun hän ajoi ulko-ovelle.
Minulla oli tosiaan monia hetkiä, jolloin vajosin tuoliin ja mietin, mitä ihmettä olin tehnyt. Seisoin keittiössä ja tunsin itseni aivan kamalaksi
Mutta tätä artikkelia varten miesten kanssa keskusteleminen on paljastanut, että sukupuolten väliset erot eivät ole niin suoraviivaisia kuin olin kuvitellut. Tarvitsee vain katsoa Brad Pittiä tajutakseen sen. Näyttelijä on antanut haastattelun, jossa hän käsittelee lähestyvän avioeronsa Angelina Joliesta aiheuttamaa ”emotionaalista traumaa” ja paljastaa, että hän nukkui kuuden viikon ajan ystävänsä lattialla eron jälkeen, koska oli ”liian surullista” palata kotiin.
Naisten näkökulmasta tiedän, miten rankkaa eroaminen on, mutta entä miehet? Miten he suhtautuvat eroon? Mikä on heidän tarinansa?
Tapaamme Tom Evansin ravintolassa Lontoossa. Hän ei asu pääkaupungissa. Hän muutti vuosia sitten Lewesissa sijaitsevaan suureen taloon – tarpeeksi suureen hänelle, hänen amerikkalaiselle vaimolleen Lizille ja kahdelle pienelle lapselle, Peterille ja Amandalle.
Mutta idylli ei kestänyt kauan. Heti Amandan syntymän jälkeen hän ja hänen vaimonsa erosivat Evansin vaatimuksesta. ”Olin onneton”, hän muistelee. ”En tuntenut itseäni rakastetuksi tai tuetuksi. Tein vain koko ajan töitä. Olin hyvä elättäjä. Eikö aviomies tee sitä? Mutta elämässäni ei ollut lämpöä. Minusta tuntui, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa avioliittoni.”
Hän sanoo vaimonsa järkyttyneen päätöksestään. ”Luulen, ettei hän halunnut avioliiton päättyvän, mutta se toimi hänelle paremmin kuin minulle.” Hän kertoo, että sittemmin Lontoon houkutuksista ja sosiaalisen elämän, illallisten, oopperan ja teatterin vetovoimasta huolimatta hän on edelleen päättänyt jäädä Sussexiin. ”Olen oikeastaan koti-ihminen”, hän myöntää.
Avioeron jälkeen hänen vaimonsa muutti lasten kanssa takaisin Amerikkaan. ”En odottanut sitä”, hän sanoo. ”Minua ei haitannut, että hän palasi pitkille vierailuille, mutta en tiennyt, että hän jäisi sinne eikä toisi lapsia takaisin. Se on kamalaa. Minulla on hyvin vähän mahdollisuuksia tavata lapsiani. Aina kun kuulen, että Peter on jalkapallo-ottelussa, enkä ole paikalla tukemassa häntä, se sattuu. Olen hänen isänsä. Minun pitäisi olla siellä.”
Hän kuvailee elämäntyyliään ennen avioliittoa. ”Olin vähän kuin playboy. Minulla oli kaikki lelut, ihana asunto, hieno elämä, autoja, naisia, kalliita vaatteita, lomia. Työssäni kansainvälisenä lakimiehenä matkustin ympäri maailmaa. Mutta tunsin aina olevani kuin Dickensin hahmo, jolla oli nenä lasia vasten ja joka katseli muiden ihmisten onnellista perhe-elämää.”
Kun hän tapasi Lizin, kipinä syttyi. Hän kutsui tytön Italiaan. Hän kosi. He menivät naimisiin vuonna 2004. Pian seurasi kaksi lasta. ”Luulin, että meillä olisi kaikki”, hän huomauttaa. ”Mutta olimme täysin yhteensopimattomia. Kävimme kyllä neuvonnassa. Yritimme sovintoa. Se ei onnistunut.”
Eroaminen ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista, kun kyse oli hänen tunteistaan. ”Lizin lähdön jälkeen minulla oli tosiaan monia hetkiä, jolloin vajosin tuoliin ja mietin, mitä ihmettä olin tehnyt. Seisoin keittiössä ja tunsin itseni aivan kamalaksi.”
Hän on selvästi hyvin loukkaantunut. Haluan huomauttaa, että hänen ahdistuksensa avioliitostaan on jatkunut kauemmin kuin hänen varsinainen liittonsa vaimonsa kanssa. En ole varma, mistä tässä on kyse. Hän vaikuttaa suhteettoman vihaiselta vaimolleen, ikään kuin hänen vihastaan olisi tullut hänen identiteettinsä, ja hän ehkä takertuu siihen mieluummin kuin kohtaa sen, mikä hänestä on tullut: yksinelävä mies, jolla on vieraantunut vaimo ja lapsia, jotka asuvat Atlantin toisella puolella.”
Evans on omien sanojensa mukaan pysytellyt erossa muista merkittävistä sidonnaisuuksista – ja silti hän on pitkä, tummahiuksinen, viehättävä, koulutettu, maksukykyinen mies, joka ei ole vielä edes 50-vuotias. Miksi hän ei vain jatkaisi elämäänsä ja löytäisi uutta identiteettiä?
Hän huokaa. ”Toivon niin, tunnen vain olevani eksyksissä. En usko, että minulla on mitään. Jopa laki tuntuu olevan minua vastaan. Jos olet nainen ja sinulla on miehen lapsia, saat mitä haluat.”
Tämä ei tietenkään ole täysin totta. Monet naiset kokevat olevansa taloudellisesti yhtä huonossa asemassa kuin miehetkin avioeron jälkeen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raha on asia, johon erityisesti miehet takertuvat. Jim Parton, Families Need Fathers -järjestön entinen puheenjohtaja, joka itse kävi läpi avioeron 20 vuotta sitten, on samaa mieltä.
”Raha näyttää olevan se, mikä keskittyy ja jakaa kaikki. Siitä tulee taistelukenttä. Miesten on helpompi taistella kovasta rahasta kuin tunnetasolla. Miehet eivät tunne tunteita. Se on meille liian psykologista, joten rahasta tulee kaiken, mitä miehet tuntevat, ja kaiken sen vihan, jota heillä on siitä, miten huonosti he kokevat tulleensa kohdelluiksi ex-vaimojensa, tuomioistuinten jne. taholta.”
Ystäväni Andrew, joka on ollut eronnut monta vuotta, sanoo minulle: ”Se on miehelle lähinnä raiskausta”. Tuijotan häntä järkyttyneenä. En voi rinnastaa avioeroa raiskaukseen. Se tuntuu täysin sopimattomalta vertailulta, aivan liian äärimmäiseltä. Miten ero voi ylipäätään tuntua tällaiselta loukkaukselta?
”Koska se voi olla niin rankkaa”, hän toteaa, ”eikä se koskaan katoa – ja samalla tavalla kuin naiset tuntevat itsensä voimattomiksi ja usein oikeuden hylkäämiksi ja tunnustamattomiksi, niin myös miehet tuntevat itsensä voimattomiksi ja tunnustamattomiksi, kun kyse on avioerosta.”
Muutama kaksi vuotta avioeron jälkeen 41 prosenttia miehistä oli yhä surullinen avioliittonsa epäonnistumisesta
Hänen tapauksessansa hänellä kävi tuuri. ”Ex-vaimoni ja minä olemme molemmat tuntevia aikuisia ihmisiä”, hän sanoo. ”Emme menneet lakimiesten puheille. Emme riidelleet rahasta. Sovimme, että jaamme poikamme lastenhoidon. Emme vain suostuneet riitelemään keskenämme.” Hän tuntee kuitenkin miespuolisia ystäviä, jotka kokevat eronsa repineen heidät erilleen.
”Heillä on ilmeisesti hyvin vähän oikeuksia valvoa lapsiaan. He ovat taloudellisesti pilalla. Elämä, jonka he niin huolellisesti rakensivat, revitään kappaleiksi, erityisesti tuomioistuimissa. Siitä toipuminen voi viedä vuosia. Joskus he eivät koskaan pääse siitä yli ollenkaan.”