Kiinnostus oikeuspsykologiaa kohtaan on kasvanut viime vuosina, mikä johtuu pääasiassa sellaisista televisio-ohjelmista kuin ”Criminal Minds”, joissa rikosprofiilintekijöillä on lähes psyykkinen kyky antaa yksityiskohtaisia persoonallisuus- ja käyttäytymiskuvauksia rikoksentekijöistä (”UNSUBit”). Tämä on virheellinen käsitys oikeuspsykologien roolista ja johtaa sekaannukseen siitä, kuka on oikeuspsykologi. Koska oikeuspsykologia on suhteellisen uusi ala psykologian sisällä, sillä on vielä kasvukipuja. Niinpä olisi luultavasti parasta aloittaa määritelmästä.
Useimmat oikeuspsykologian oppikirjojen kirjoittajat kuvaavat oikeuspsykologialla olevan laaja ja suppea määritelmä. Oikeuspsykologia on American Psychological Associationin määritelmän mukaan kliinisten erikoisalojen soveltamista oikeudellisella areenalla. Tässä määritelmässä korostetaan kliinisen psykologian soveltamista rikosoikeudellisessa ympäristössä. Christopher Cronin, joka on kirjoittanut tunnetun oppikirjan oikeuspsykologiasta, määrittelee sen seuraavasti: ”Kliinisten erikoisalojen soveltaminen oikeudellisiin instituutioihin ja ihmisiin, jotka joutuvat kosketuksiin lain kanssa” (s. 5), ja korostaa jälleen kliinisten taitojen, kuten arvioinnin, hoidon ja arvioinnin, soveltamista oikeuspsykologisiin ympäristöihin. Tätä pidetään suppeana määritelmänä. Oikeuspsykologian laajassa määritelmässä korostetaan muiden psykologian alojen (esim. kognitiivisen psykologian, sosiaalipsykologian) tutkimusten ja kokeilujen soveltamista oikeudelliseen toimintaan. Tähän sisältyy esimerkiksi kognitiivisen psykologian kaltaisilla aloilla tehtyjen tutkimusten tulosten soveltaminen oikeudellisiin kysymyksiin. Kaksi hyvää esimerkkiä ovat Elizabeth Loftusin lukuisat tutkimukset silminnäkijän tunnistamisesta ja Stephen Cecin tutkimus lasten muistista, suggestiivisuudesta ja todistuskyvystä. Cronin nimittää tätä määritelmää ”oikeuspsykologiaksi” eli ”tieteelliseksi tutkimukseksi siitä, miten laki vaikuttaa ihmisiin ja miten ihmiset vaikuttavat lakiin.”
Oikeuspsykologian harjoittaminen ja oikeuspsykologien ehkä yleisin tehtävä on siis sellaisten henkilöiden psykologinen arviointi, jotka ovat tavalla tai toisella tekemisissä oikeusjärjestelmän kanssa. Vaikka oikeus- ja oikeuspsykologian koulutus onkin välttämätöntä, oikeuspsykologin tärkeimmät taidot, jotka hänellä on oltava, ovat vankat kliiniset taidot. Toisin sanoen taidot, kuten kliininen arviointi, haastattelu, raporttien kirjoittaminen, vahvat suulliset viestintätaidot (erityisesti jos hän on asiantuntijatodistaja oikeudessa) ja tapausten esittely, ovat kaikki erittäin tärkeitä oikeuspsykologin ammatin harjoittamisen perustan luomisessa. Näiden taitojen avulla oikeuspsykologit suorittavat esimerkiksi koulujen uhka-arviointeja, lasten huoltajuuden arviointeja, rikoksesta syytettyjen ja vanhusten pätevyyden arviointeja, rikoksen uhrien neuvontapalveluja, kuolemantapauksista ilmoittamista koskevia menettelyjä, lainvalvontaviranomaisten hakijoiden seulontaa ja valintaa, traumaperäisen stressihäiriön arviointia sekä interventio- ja hoito-ohjelmien toteuttamista ja arviointia nuorille ja aikuisille rikoksentekijöille. Oikeuspsykologian harjoittamiseen kuuluu tutkimuksia, tutkimuksia, arviointeja, konsultointia, hoito-ohjelmien suunnittelua ja toteuttamista sekä asiantuntijalausuntojen antamista oikeussalissa.
Yksi oikeuspsykologin kannalta mielenkiintoisimmista arvioinneista lienee ”mens rea” (mielenvikaisuus) -tapausten arviointi. Yhdysvalloissa henkilöä ei voida pitää vastuullisena rikoksesta, jos hänellä ei ollut ”syyllinen mieli” (mens rea) rikoksen tekohetkellä. On olemassa useita tilanteita, joissa laki tunnustaa syyllisen mielen puuttumisen (esim. itsepuolustus). ”Syyntakeettomuus” ei ole psykologinen vaan oikeudellinen termi. Kukin osavaltio määrittelee mielenvikaisuuden standardin, ja myös liittovaltion standardi on olemassa. Yleinen standardi on se, tiesikö henkilö, että hänen tekonsa oli väärin. Oikeuspsykologin tehtävänä ei ole määrittää, miten henkilö toimii tällä hetkellä, vaan hänen mielentilansa rikoksen tekohetkellä. Siten suuri osa oikeuspsykologin työstä on takautuvaa, ja sen on tukeuduttava kolmansien osapuolten tietoihin, sivullisiin kontakteihin ja kirjallisiin viesteihin (esim. rikoksen tekohetkellä annettuihin lausuntoihin).
Vaikka oikeuspsykologian alalla on olemassa maisterin tutkintoja, kaikilla oikeuspsykologeilla on oltava joko tohtorin tai psykologin tutkinto APA:n tai Kanadan psykologiyhdistyksen (CPA) hyväksymästä tohtoriohjelmasta. Lisäksi heillä on oltava kahden vuoden järjestetty, peräkkäinen ja valvottu työkokemus, josta yksi vuosi on APA:n tai CPA:n akkreditoima tohtorintutkintoa edeltävä harjoittelu. Usein on myös muita vaatimuksia. Hakija voi hakea toimilupaa ja osallistua suulliseen tai kirjalliseen kokeeseen (riippuen siitä, missä osavaltiossa hän aikoo harjoittaa ammattiaan). Oikeuspsykologian harjoittajat voivat myös saada American Board of Forensic Psychology -lautakunnan myöntämän sertifikaatin (diplomaatin).
Oikeuspsykologia on kasvanut viimeisten 20 vuoden aikana. Se on laaja soveltava ala, joka tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia ammatinharjoittajalle. Oikeuspsykologit työskentelevät monissa erilaisissa oikeudellisissa ympäristöissä, kirjoittavat raportteja, antavat todistajanlausuntoja, tekevät suoraa hoitoa tai työskentelevät terapeuttisten yhteisöjen kanssa. Kirjassaan Trials of a Forensic Psychologist: A Casebook” Charles Patrick Ewing antaa selkeän kuvan siitä, millaista on arvioida, kirjoittaa ja todistaa oikeudessa vaikeissa rikostapauksissa. Monissa Stephen Cecin ja Elizabeth Loftuksen tutkimuksissa oikeuslääketieteelliset huolenaiheet muuttavat sitä, miten käsitteellistämme muistia ja väärinymmärrystä. Oikeuspsykologia on ehdottomasti tullut jäädäkseen.
Tietoa kirjoittajasta
Jane Tyler Ward, PhD, on yksityisvastaanotolla toimiva psykoterapeutti, joka työskentelee yksilöiden ja perheiden kanssa. Hänen toimenkuvaansa kuuluu oikeuslääketieteellisiä arviointeja tuomioistuimille, tuomioistuimen suosittelemille lapsille ja perheille, ja hän on toiminut asiantuntijatodistajana lasten kehityksessä ja muistissa, nuorten kehityksessä ja psykologiassa Lehighin, Northamptonin, Schuylkillin ja Monroen piirikunnissa Pennsylvaniassa. Tällä hetkellä hän on erikoistunut työskentelyyn kaapattujen lasten kanssa ja toimii neuvonantajana Rachel Foundation -säätiössä, joka on järjestö, joka on omistautunut kaapattujen lasten ja heidän jälkeensä jääneiden vanhempiensa jälleenyhdistämiseen. Hänen viimeisimmät tutkimuksensa ja esitelmänsä tällä alalla ovat koskeneet petosta ja rikollisten profiloinnin tehokkuutta.