Aakkosista ei kannata kiistellä: 26 kirjainta on yhtä kiinteässä järjestyksessä kuin numerot 1-26. Kun kirjaimet opitaan järjestyksessä ja niiden tuottamien äänteiden perusteella, saadaan avain lukemiseen ja maailman luokitteluun. Tai ehkä ei.
Kirjoittaessani kirjaani käyttämiemme kirjainten historiasta, Aakkoset, huomasin, että aakkoset ovat kaikkea muuta kuin neutraalit. Jokaisen kirjaimen ympärillä käydään keskustelua vallasta ja luokasta, ja H on kaikista kiistanalaisin. Millään muulla kirjaimella ei ole ollut niin paljon valtaa jakaa ihmisiä vastakkaisiin leireihin.
Britanniassa H on saanut nimensä normanneilta, jotka toivat kirjaimensa ”hache” mukanaan vuonna 1066. Hache on peräisin sanastamme ”kirves”: luultavasti siksi, että pieni H-kirjain muistuttaa paljon kirvestä. Se on varmasti aiheuttanut paljon ongelmia vuosien varrella. Vuosisata sitten h-kirjaimensa pudottaneita ihmisiä kuvailtiin Timesissa ”h-kirjaimettomiksi sosialisteiksi”. Muinaisessa Roomassa ei suhtauduttu ylimielisesti ihmisiin, jotka pudottivat h:nsä, vaan niihin, jotka ottivat ylimääräiset h:t. Catullus kirjoitti ilkeän pienen runon Arriuksesta (hän kutsui häntä H’arriukseksi), joka sotki lauseensa h-kirjaimilla, koska halusi kuulostaa kreikkalaisemmalta. Lähes kaksituhatta vuotta myöhemmin olemme edelleen jakautuneet ja lausumme H:n kahdella tavalla: ”aitch”, joka on hieno ja ”oikea”, ja ”haitch”, joka ei ole hieno ja siten ”väärä”. Nämä kaksi muunnelmaa merkitsivät Pohjois-Irlannin uskonnollista jakoa – aitch oli protestantti, haitch katolilainen, ja väärin lausuminen saattoi olla vaarallista.
Ehkä H-kirjain oli ehkä jo alun alkaen tuomittu: koska H-kirjaimeen yhdistämämme äänne on niin vähäinen (pieni uloshengitys), ainakin vuodesta 500 jKr. lähtien on kiistelty siitä, oliko se oikea kirjain vai ei. Englannissa uusimmat tutkimustulokset viittaavat siihen, että joissakin 1200-luvun murteissa oli h-kirjain, mutta kun puhetaitoasiantuntijat tulivat mukaan 1700-luvulla, he huomauttivat, että se on rikos. Ja sitten saatu viisaus taas muuttui: vuoteen 1858 mennessä, jos halusin puhua oikein, minun olisi pitänyt sanoa ”erb”, ”ospital” ja ”umble”.
Maailma on täynnä ihmisiä, jotka säätävät lakia ”oikeasta” valinnasta: onko ”hotelli” vai ”otel”; onko ”historioitsija” vai ”historioitsija”? Mutta yhtä ainoaa oikeaa versiota ei ole olemassa. Sinä valitset. Meillä ei ole akatemiaa, joka päättäisi näistä asioista, ja vaikka olisikin, sillä olisi vain marginaalinen vaikutus. Kun ihmiset vastustavat toisten puhetapaa, sillä on harvoin mitään kielellistä logiikkaa. Se johtuu lähes aina siitä, että tietyn kielellisen piirteen katsotaan kuuluvan johonkin epämiellyttävien sosiaalisten piirteiden ryhmään. Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut kiehtova matka: aakkostemme tarina osoittautuu monimutkaiseksi köydenvedoksi niiden ihmisten, jotka haluavat omistaa kielemme, ja niiden ihmisten välillä, jotka käyttävät sitä. Tiedän, kummalla puolella olen.
Alphabetical: How Every Letter Tells A Story (Aakkoset: Kuinka jokainen kirjain kertoo tarinan), Michael Rosen, ilmestyy 7. marraskuuta John Murrayn kustantamana, 16 puntaa.99
{{{topLeft}}
{{bottomLeft}}
{{{topRight}}
{{{bottomRight}}
{{/goalExceededMarkerPercentage}}
{{/ticker}}
{{heading}}
{{#paragraphs}}
{{.}}
{{{/paragraphs}}{{highlightedText}}
- Kieli
- Lyhenteet
- Michael Rosen
- ominaisuudet
- Jaa osoitteessa Facebook
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä