Judas Priestin keulahahmo Rob Halford on aina elänyt kovaa ja ylpeää heavy metal -elämää, mutta vasta vuonna 1998 MTV:n haastattelussa hänestä tuli ensimmäinen metalli-ikoni, joka ilmoitti olevansa homo. Siitä lähtien hän on ollut avoin ja ylpeä, mutta tarinaan liittyy paljon muutakin kuin tuo hetki, kuten laulaja paljastaa uudessa omaelämäkerrassaan ”Confess.”
Rock-muistelmat ovat tietysti täynnä tarinoita elämästä laidasta laitaan. Halford vastustaa nyt tapaa, jolla näitä elämän tai kuoleman realiteetteja usein vähätellään tai jopa sivuutetaan.
”Uskon, että jokaisella homolla on suurempi tarina kerrottavanaan kuin pelkkä ’Hei, olen paljastanut itseni'”, viime kuussa 69 vuotta täyttänyt Halford kertoi minulle puhelinhaastattelussa ennen kirjan julkaisua tiistaina. ”Aivojen läpi kulkee monia, monia asioita ja monia itsetutkiskelevia, piinaavia ajatuskulkuja. Se on kova juttu jopa nykymaailmassa. Luulisi sen olevan helppoa, mutta joillekin ihmisille se ei ole sitä. Olen yrittänyt todella korostaa sitä vaikeutta, jonka kävin läpi voidessani tulla siihen pisteeseen MTV:n studioilla ja vain tulla ulos henkilökohtaisesti hyvin dramaattisella tavalla.”
Halfordilla on aina ollut elämää suurempi persoona lavalla, levyllä ja lehdistöesiintymisissä. Hänen laulunsa ja huutonsa, bändin nahka- ja nastat-ilme ja taidokkaat lavasteet sekä biisien kiihtyvä tempo vaikuttivat massiivisesti metalligenreen ja auttoivat synnyttämään kiihkeän thrash metal -liikkeen – joka usein käsitteli teemoja epäoikeudenmukaisuudesta, poliittisesta korruptiosta ja jopa apokalyptisistä tunnelmista kylmän sodan loppuvaiheessa. Yhtye perustettiin puoli vuosisataa sitten Birminghamissa, Englannissa, ja ”Confess” kuvaa sitä kovaa työtä, jota Judas Priest teki noustakseen paikallisista suosikeista kansainvälisiksi ikoneiksi.
”Confess” vangitsee myös reilun osan Halfordin henkilökohtaisista tempauksista: Kerran hän laittoi spontaanisti käsiraudat ujolle Andy Warholille juhlissa ja kuljetti hänet taksilla diskoklubi Studio 54:ään, kääntäen pöydän Warholille, joka oli ollut kuvaamassa häntä. Englannin kuningatar kysyi häneltä, miksi heavy metal oli niin kovaa. Hän kuritti Marie Osmondia, kun he molemmat esiintyivät Britannian kuuluisassa Top of the Pops -ohjelmassa ja Marie ei halunnut, että Osmond jatkoi härkätaisteluaan. Hän halusi vietellä Iron Maidenin laulajan Paul Di’Annon, ja hän käytti lavalla bandanoita, jotka olivat värikoodattu kutsu homofaneille.
Mutta näiden värikkäiden tarinoiden joukossa on myös synkempiä hetkiä, sekä alan liiketoimien että erityisesti sen suhteen, että hän pysyi kaapissa niin pitkään. Nuoruudessaan ja jopa varhaisina pappisvuosinaan Halford joutui seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, muun muassa isänsä ystävän toimesta, joka hankki hänelle teatterityön. Hän sinnitteli ja piti seksuaalisuutensa salassa kaikilta muilta kuin valikoiduilta henkilöiltä. Hänellä oli myös George-Michael-hetki, kun hänet pidätettiin julkisesta siveettömyydestä miesten vessassa. Monet poliisit kyseisellä piirillä olivat Priest-faneja ja pitivät tilanteen poissa lehdistöstä.
Yhtye ja sen johto tiesivät hänen seksuaalisuudestaan ja hyväksyivät sen, mutta häntä kehotettiin olemaan hienotunteinen metallimaailman macho-heteroluonteen vuoksi. Hän oli usein yksinäinen. Nuorena aikuisena hän kamppaili vuosia huumeiden ja riippuvuuden kanssa, mutta alkuvuodesta 1986 alkaneen kuukauden mittaisen vieroitushoitojakson jälkeen hän ei enää koskaan juonut tai käyttänyt huumeita.
Rock-muistelmat ovat tietysti täynnä tarinoita elämästä laidasta laitaan. Halford vastustaa nyt tapaa, jolla näitä elämän tai kuoleman realiteetteja usein vähätellään tai jopa hylätään.
”Olen miettinyt paljon rock ’n’ roll -tarinoita”, Halford kertoi minulle ja kuvaili niiden esitystapaa: ”’I almost OD-ed, ha ha ha ha’.” Todellisuudessa hän huomautti: ”Se on helvetin iso juttu, jätkä. Se ei ole, nauretaanpa kaverille, joka melkein tappoi itsensä eilen illalla. Se on kuolemanvakava juttu.”
Hän jatkoi: ”Monien vuosien ajan me kaunistelimme niitä osia siitä, mitä alallamme tapahtuu. Viime aikoina on ollut hyvin ilmeistä, millaisia ongelmia meillä on rock’n’rollissa, oli kyse sitten viinasta, huumeista tai jostain mielenterveysongelmasta. Menetämme kauniita ihmisiä.”
Kuten kirjassaan kerrotaan, Halford itse yritti itsemurhaa pillereillä vuoden 1985 lopulla. Hän katui sitä heti, ja läheinen ystävä sai hänet ajoissa sairaalaan, jotta hänen vatsansa pumpattiin. Se johti vieroitukseen. Traagisesti masennuksen ja riippuvuuden kanssa kamppaileva ex-poikaystävä ampui itseään päähän eräänä yönä sen jälkeen, kun Halford oli riidellyt hänen kanssaan tämän huumeidenkäytöstä. Halford myönsi ”Confess”-kappaleessa, että jos hän ei olisi itse saanut apua, hän olisi todennäköisesti yrittänyt itsemurhaa uudelleen. Ja onnistuikin.
Hänen kamppailunsa tuottivat kuitenkin myös positiivisia asioita ja auttoivat ruokkimaan hänen musiikkiaan. Se alkoi jo varhain paikallisen rautatehtaan tukahduttavista pakokaasuista, joiden lähellä Halford varttui Englannin Walsallissa, Black Countryksi kutsutulla alueella.
Se jätti nuoreen laulajattareen voimakkaan vaikutuksen, ja on helppo ymmärtää, miksi alue ja sen ahdistava työväenluokkainen ympäristö tuottivat heavy metalin pioneereja ja kantaisännyyttä, kuten Priestin, Black Sabbathin ja puolet Led Zeppelinistä. Tuon maailman synkkyys ja meluisuus sekä rajallisten työllistymismahdollisuuksien aiheuttama turhautuminen olivat täydellisiä aineksia intensiivisille, auktoriteettien vastaisille hymneille, joita tyylilaji myöhemmin loi.
Halfordin seksuaalisuus on myös osa tätä. Halford syntyi vuonna 1951, ja homoseksuaalisuus oli Britanniassa laitonta vuoteen 1967 asti. Vaikka muutamat valtavirran metallin keulahahmot, kuten Otep ja Lzzy Hale, ovat viime vuosina kertoneet avoimesti olevansa homoja tai biseksuaaleja, Halford on edelleen ainoa merkittävä homo miespuolinen metalli-ikoni.
Metallifaneja viehättää usein genren aggressiivinen ja terapeuttinen luonne – se on loistava tapa purkaa kasaantunutta turhautuneisuuttaan ja tuntea itsensä voimaantuneeksi -, ja moni heistä kallistuu oikeistolaisemmalle puolelle kuin jotkin heidän ikoninsa. Halford myöntää, että jotkut fanit saattavat oppia kirjansa lukemisesta asioita, joista he eivät pidä.
Metallifaneja viehättää usein genren aggressiivinen ja terapeuttinen luonne – se on loistava keino purkaa kasaantunutta turhautumista ja tuntea itsensä voimaantuneeksi – ja monet heistä ovat enemmän oikealle kallellaan.
”Tässä kirjassa saattaa olla asioita, joita lukiessaan ihmiset ajattelevat näin: ’Huh, Rob Halfordin suhtautuminen minuun ei enää kiinnosta minua. En pidä enää Rob Halfordista”, hän totesi.
Mutta kolikon toinen puoli on tärkeämpi. ”Tulee olemaan muita ihmisiä, joita se kohottaa”, hän sanoi. ”Mitä tulee siihen, mihin se saattaa mennä tai mitä se saattaa tehdä, se on nopan tuurista kiinni.”
Siten hän soveltaa oppituntia, jonka hän dokumentoi kirjassaan löytäneensä, uusimpien henkilökohtaisten paljastustensa jälkimainingeissa: ”Olen puhunut raittiudesta ja sen ymmärtämisestä ja käsittämisestä, ettei elämää voi hallita – sitä, mihin se saattaa mennä ja mitä se saattaa tehdä sinulle. Sinun on annettava sen mennä.”