Muistan olleeni vauva. Muistan olleeni valtavassa huoneessa lääkärin vastaanotolla. Minut ohjattiin sairaanhoitajalle ja asetettiin sitten kylmään metallivaakaan punnittavaksi. Olin aina tietoinen siitä, että tämä muisto oli epätavallinen, koska se oli niin varhaiselta ajalta elämässäni, mutta ajattelin, että ehkä minulla oli vain todella hyvä muisti, tai että ehkä muutkin ihmiset voivat muistaa olleensa niin nuoria.
Mikä on varhaisin tapahtuma, jonka muistat? Kuinka vanha luulet olevasi tässä muistissa? Miten koet tämän muiston? Onko se eläväinen vai epämääräinen? Positiivinen vai negatiivinen? Koetko muiston uudelleen sellaisena kuin se alun perin tapahtui, omien silmiesi kautta, vai katsotko itseäsi ”näyttelemässä” muistossa?
Pyysimme äskettäisessä tutkimuksessamme yli 6 000:ta eri-ikäistä ihmistä tekemään samoin: kertomaan, mikä oli heidän ensimmäinen omaelämäkerrallinen muistonsa, minkä ikäisiä he olivat tapahtuman tapahtumahetkellä, arvioimaan, kuinka tunnepitoinen ja eläväinen muisto oli, ja kertomaan, mistä näkökulmasta muisto ”nähtiin”. Havaitsimme, että ihmiset ilmoittivat ensimmäisen muistonsa tapahtuneen keskimäärin kolmannen elinvuotensa alkupuoliskolla (tarkemmin sanottuna 3,24 vuotta). Tämä sopii hyvin yhteen muiden tutkimusten kanssa, joissa on tutkittu varhaisten muistojen ikää.
Mitä tämä sitten tarkoittaa vauvana olemisen muistojeni kannalta? Ehkä minulla on vain todella hyvä muisti ja muistan nuo ensimmäiset elinkuukaudet. Tutkimuksessamme havaitsimme nimittäin, että noin 40 prosenttia osallistujista kertoi muistavansa tapahtumia kahden vuoden iästä tai sitä nuoremmasta iästä – ja 14 prosenttia ihmisistä muisteli muistoja yhden vuoden iästä tai sitä nuoremmasta iästä. Psykologiset tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että alle kolmevuotiaana tapahtuneet muistot ovat hyvin epätavallisia – ja itse asiassa hyvin epätodennäköisiä.
Muistin synty
Muistin kehitystä tutkineet tutkijat viittaavat siihen, että omaelämäkerrallisten muistojen muodostamiseen tarvittavat neurologiset prosessit kehittyvät täysin vasta kolmen ja neljän vuoden iässä. Muissa tutkimuksissa on esitetty, että muistot ovat yhteydessä kielen kehitykseen. Kielen avulla lapset pystyvät jakamaan menneisyyttä ja keskustelemaan siitä muiden kanssa, jolloin muistot voidaan järjestää henkilökohtaiseksi omaelämäkerraksi.
Miten muistan olleeni vauva? Ja miksi tutkimuksemme 2487 henkilöä muisti tapahtumia, jotka he ajoittivat kahden vuoden ikään ja sitä nuorempiin?
Yksi selitys on, että ihmiset yksinkertaisesti antoivat muistoissaan virheellisiä arvioita iästään. Loppujen lopuksi, ellei vahvistavia todisteita ole, meillä ei ole muuta kuin arvailua, kun on kyse muistojen ajoittamisesta koko elämämme ajalta, mukaan lukien kaikkein varhaisimmat muistot.
Mutta jos virheellinen ajoitus selittäisi näiden muistojen olemassaolon, olettaisimme, että ne kertoisivat samanlaisista tapahtumista kuin kolmen vuoden ikäiset ja sitä vanhemmat muistot. Näin ei kuitenkaan ollut – havaitsimme, että hyvin varhain raportoidut muistot koskivat tapahtumia ja esineitä pikkulapsuudesta (lastenvaunut, pinnasänky, kävelyn oppiminen), kun taas vanhemmat muistot koskivat lapsuudelle tyypillisiä asioita (lelut, koulu, lomat). Tämä havainto tarkoitti, että nämä kaksi muistoryhmää olivat laadullisesti erilaisia, ja sulki pois väärän ajoituksen selityksen.
Jos tutkimus kertoo meille, että nämä hyvin varhaiset muistot ovat erittäin epätodennäköisiä, ja olemme sulkeneet pois väärän ajankohdan selityksen, niin miksi ihmisillä, myös minulla, on niitä?
Puhtaasti fiktiota?
Johtopäätöksemme oli, että nämä muistot ovat todennäköisesti fiktiota – eli niitä ei ole todellisuudessa koskaan tapahtunut. Ehkäpä sen sijaan, että muistaisimme koetun tapahtuman, muistamme mielikuvia, jotka ovat peräisin valokuvista, kotivideoista, jaetuista perhetarinoista tai tapahtumista ja aktiviteeteista, joita tapahtuu usein pikkulapsuudessa. Ehdotamme, että nämä tosiasiat yhdistetään sitten joihinkin fragmentaarisiin visuaalisiin mielikuviin, ja ne yhdistetään toisiinsa muodostaen näiden kuvitteellisten varhaismuistojen perustan. Ajan myötä tämä mielikuvien ja tosiasioiden yhdistelmä aletaan kokea muistona.
Vaikka 40 prosenttia tutkimukseemme osallistuneista haki näitä fiktiivisiä muistoja, ne eivät ole täysin yllättäviä. Nykyaikaiset muistiteoriat korostavat muistin konstruktiivista luonnetta; muistot eivät ole ”tallenteita” tapahtumista, vaan pikemminkin psykologisia representaatioita itsestä menneisyydessä.
Toisin sanoen kaikki muistomme sisältävät jonkin verran fiktiota – tämä on itse asiassa merkki toimivasta terveestä muistijärjestelmästä. Mutta ehkä meillä on toistaiseksi tuntemattomista syistä psykologinen tarve fiktioida muistoja sellaisista elämänvaiheista, joita emme pysty muistamaan. Toistaiseksi nämä ”tarinat” jäävät arvoitukseksi.