Michael Jackson ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen popin kuningas

Kuolemansa jälkeen näen jatkuvasti viittauksia Michael Jacksoniin popin kuninkaana. Ensimmäisen kerran kuulin tämän termin, kun Jacksonin PR-käsittelijät panivat sen täytäntöön vuonna 1993 ja varoittivat toimittajia ja lehtiä siitä, että heidän oli käytettävä sitä kuvaillessaan Michaelia, koska muuten he eivät pääsisi hänen luokseen.

Tämä on epätavallisen karkea tapa antaa titteli tähdelle, ja vaikka se olisi ollut Jacksonille sopiva titteli niinä vuosina, jolloin hän todella oli Popin kuningas (1982-3, jolloin Thriller hallitsi maailman listoja), vuonna 1993, jolloin hänen yhteyshenkilönsä vaativat sitä, hän ei ollut mitään sellaista. Yleisö piti häntä pikemminkin varjojen tai outouden kuninkaana.

Popin kuningas on kuvitteellinen titteli; harva voi olla yhtä mieltä siitä, ketä sen pitäisi koskea tai mitä se edes tarkoittaa. Mutta mielestäni se pätee silloin, kun aikansa suosituin artisti sattuu olemaan myös vaikutusvaltaisin ja innovatiivisin. Populaarimusiikin historiassa on usein ollut yksi valloittava ja vaikutusvaltainen esiintyjä, jonka voidaan sanoa olevan popin kuningas. Tämä valtaistuin on kuitenkin nopeasti vaihtuva tuoli, ja useilla artisteilla on Jacksonia suuremmat valtaoikeudet työnsä laajuuden ja kukoistuskautensa pituuden perusteella.

Frank Sinatra oli popin kuningas 1940-luvun puolivälissä; ehkäpä kruunun ensimmäinen kantaja. Elvis Presley oli popin kuningas vuodesta 1956, jolloin hän räjähti supernovan lailla maailman tietoisuuteen, vuoteen 1960, jolloin hän nousi armeijasta ja aloitti hiipumisensa huonojen Hollywood-elokuvien rutiineihin.

Beatles oli popin kuninkaita pidempään kuin kukaan muu, sillä se hallitsi musiikin, nuorisokulttuurin ja muodin maailmaa siitä lähtien, kun se ilmestyi Yhdysvaltain televisioruuduille alkuvuodesta 1964, aina hajoamiseensa asti, ja on kiistatonta, että sooloartisteina sekä Lennon että McCartney – ja jopa George Harrison maailmanlaajuisen menestyksen aikana All Things Must Pass -levynsä aikana vuosina 1970-1971 – jatkoivat valtaistuimella vielä noin vuoden verran sen jälkeen.

Jacksonin nousu valtaistuimelle tapahtui loistavien sinkkujen Beat It ja Billie Jean, hänen uraauurtavien videoidensa sarjan ja Thrillerin listaherruuden myötä. Muistan vieläkin, miten Jacksonin pelkkä nimi noina kahtena vuotena 1982-3 edusti salamannopeaa energiaa, uskomattoman laulun ja yliluonnollisen tanssin yhdistelmää. Hän oli sitä.

Mutta sitten Prince päihitti hänet vuonna 1984, kun hän julkaisi Purple Rain – albumin, singlen ja elokuvan – ja esitteli yhtä törkeitä tanssiliikkeitä ja laulua. Hänellä oli valtavat musiikilliset ja sovitustaidot – eikä vähiten sielukkainta lead-kitaransoittoa sitten Hendrixin – ja ovela, seksikäs, ilkikurinen huumori, joka sai Jacksonin näyttämään kireältä ja kaksiulotteiselta. Princen nimi korvasi Jacksonin nimen loistavuuden ja terävyyden synonyyminä, ja hän piti valtaistuinta vuoteen 1988 asti, jolloin Lovesexy ei pystynyt pitämään yllä hänen neljän edellisen albuminsa tasoa.

Sen jälkeen Popin kuninkaat ovat tulleet ja menneet yhä nopeammin (ja joidenkin mielestä höyrypäisempinä), mutta Jackson ei ole kuulunut niihin. Hän ansaitsee tulla muistetuksi ylivertaisena lahjakkuutena. Mutta mielestäni hän oli Popin kuningas vain kahden vuoden ajan 80-luvun alussa.

{{#ticker}}

{{topLeft}}

{{bottomLeft}}

{{{topRight}}

{{bottomRight}}

{{#goalExceededMarkerPercentage}}

{{/goalExceededMarkerPercentage}}

{{/ticker}}

{{heading}}

{{#paragraphs}}

{{.}}

{{{/paragraphs}}{{highlightedText}}

{{{#cta}}{{{teksti}}{{/cta}}

Muistuta toukokuussa

Muistutamme osallistumisestasi. Odota viestiä postilaatikkoosi toukokuussa 2021. Jos sinulla on kysyttävää osallistumisesta, ota meihin yhteyttä.

• Jaa Facebookissa
• Jaa Twitterissä
• Jaa sähköpostitse
• Jaa LinkedInissä
• Jaa Pinterestissä
• Jaa WhatsAppissa
• Jaa Messengerissä

.