Mark Twainin politiikka voi olla hankalasti määriteltävissä, suurelta osin siksi, että nykyaikainen yleinen käsitys Twainista on mies, joka inhoaa ja halveksii politiikkaa. Kaikesta päätellen Twain itse teki kaikkensa edistääkseen tätä käsitystä. Hän ei ehkä esittänyt sitaattia poliitikoista ja vaipoista, joka usein virheellisesti liitetään häneen (että poliitikot ”pitäisi vaihtaa usein ja samasta syystä”), mutta hän väitti, että ”usein, hyvin usein, uskontoa ja politiikkaa koskevissa asioissa ihmisen päättelykyky ei ole apinan päättelykyvyn yläpuolella”,” ja että ”Uskonnossa ja politiikassa ihmisten uskomukset ja vakaumukset saadaan lähes kaikissa tapauksissa toisesta kädestä ja ilman tutkimuksia auktoriteeteilta, jotka eivät ole itse tutkineet kyseisiä kysymyksiä, vaan ovat ottaneet ne toisesta kädestä muilta, jotka eivät ole tutkineet niitä, ja joiden mielipiteet näistä kysymyksistä eivät ole minkään arvoisia”.” Huolimatta hänen ilmaisemastaan vastenmielisyydestään politiikkaa kohtaan Twainin todellinen poliittinen suuntautuneisuus paistoi kuitenkin läpi sekä hänen teoksissaan että julkisessa persoonassaan.
Myytti epäpoliittisesta Twainista ei tietenkään johdu pelkästään hänen poliittisten kommenttiensa vastaisuudesta, vaan myös vaikeudesta, joka monilla on hänen ilmaisemiensa poliittisten mielipiteiden ymmärtämisessä. Liberaalit ovat pitkään olleet nopeita lukemaan hänet omiinsa, ja konservatiivit ovat usein tehneet samoin. Tämä seikka, melkein yhtä paljon kuin Twainin lausunnot itsessään, on johtanut jotkut siihen johtopäätökseen, että Twainin politiikka ei yksinkertaisesti ole johdonmukaista, että sitä ei kannata käyttää aikaa ja vaivaa sen selvittämiseen.
Onneksi monet hänen yksittäisistä näkemyksistään ovat melko hyvin luettavissa: hän oli vankkumaton abolitionisti; hän oli (lopulta) imperialismin vastainen äänenkannattaja; hän kannatti naisten äänioikeutta; hän oli työväenyhdistysten kannattaja; hän kannatti pohjimmiltaan laissez-faire-kapitalismia ja väheksyi hallituksen yrityksiä säännellä liiketoimintaa ja kauppaa.
Edellä esitettyjen näkemysten piirtämä kuva ei ole yhtään sen arvoituksellisempi kuin nykypäivän libertaristin tai tavallisen liberaalin, sääntelyä vastustavan teknologiamiljardöörin. Se, että kumpikaan suuri amerikkalainen poliittinen puolue ei tällä hetkellä edusta tätä näkemysyhdistelmää, ei juurikaan muuta sitä tosiasiaa, että Twainin näkemys on monin tavoin täydellinen, lähes radikaali versio klassisesta liberalismista. Twain itse jopa myöntäisi tämän tosiasian ja väittäisi William Dean Howellsille lähettämässään kirjeessä, että hänestä oli tullut vanhemmiten radikaalimpi ja että hän oli alkanut samaistua Ranskan vallankumouksen ihanteisiin.
Kääntäen Twainin poliittisen ajattelun arvoituksellisuutta on helppo vähätellä, varsinkin kun ottaa huomioon sen, mitä Twainin varsinaisessa kaunokirjallisuudessa kohtaa. Vaikka avoimet poliittiset viestit ovat harvoin Twainin modus operandi, hienovaraisuuksia on olemassa. Jopa vuoden 1865 teoksessa The Jumping Frog of Calaveras County (Calaverasin piirikunnan hyppysammakko), joka on muutoin kunnioitusta herättävä tarina viritetystä sammakonhyppykilpailusta ja joka toi Twainille osan hänen varhaisimmasta tunnustuksestaan, on ripaus politiikkaa kuuluisan valtiomiehen, Daniel Websterin, mukaan nimetyn sammakon muodossa.
Poliittisesti tärkeämpää tarkoituksemme kannalta on kuitenkin Twainin suurteos Huckleberry Finnin seikkailut (Huckleberry Finnin seikkailut, The Adventures of Huckleberry Finn, 1884). Romaanin viimeisessä osassa Huck ja Tom Sawyer yrittävät vapauttaa karanneen orjan Jimin tilapäisestä vankeudesta Tomin sedän ladossa. Huck, joka on alkanut kiintyä Jimiin, vaikka hän kieltäytyykin ottamasta kantaa koko orjuutta vastaan, väittää, että Jimin vapauttaminen on yhtä yksinkertaista kuin avaimen varastaminen ja ladon oven avaaminen pimeyden turvin, mutta Tom asettuu amerikkalaisen Don Quijoten asentoon ja vaatii, että uhkarohkea pako on toteutettava asianmukaisella tavalla (Huckin suunnitelma on ”liian yksinkertainen” ja ”mieto kuin hanhenmaito”). Hän tarkoittaa, että heidän tekojensa on oltava romanttisen uhkarohkean teon kaltaisia aikakauden seikkailutarinoiden tapaan. Sen sijaan, että Tom valitsisi yksinkertaisimman reitin, hän keksii yhä monimutkaisempia suunnitelmia Jimin vapauttamiseksi hänen tilapäisestä selliinsä – tarkoituksellisesti aiheuttaen tarpeettomia vaaroja ja suuren epäonnistumisen riskin, ja kaikki tämä sankarillisten trooppien noudattamiseksi. Lopulta Tom saa Jimin vangittua uudelleen, ja häntä itseään ammutaan vaivojensa vuoksi jalkaan.
Kummallista kyllä, myös Tom suhtautuu välinpitämättömästi lakkauttamiskysymykseen. Romantiikan ja seikkailunhalun ansiosta hän voi auttaa karannutta orjaa joutumatta itse kamppailemaan orjuuden poliittisten seurausten kanssa. Se, että hän tietää etukäteen, että Jim on vapautettu hiljattain kuolleen omistajansa testamentilla, vaikeuttaa hieman Tomin toimintaa (mutta ei välttämättä vapauta sitä), mutta kokonaisuus on Twainin pureva satiiri siitä, miten helposti poliittiset kysymykset (kuten rotuun liittyvät kysymykset) voidaan lakaista sivuun.
Ja itse asiassa juuri tämä sama helppous mahdollistaa sen, että Huck voi huomattavan kognitiivisen dissonanssin vallitessa väittää, että karkuun karanneen orjan auttaminen on moraalisesti väärin, ja jatkaa samalla käyttäytymistään ikään kuin hänen olisi moraalisesti pakko tehdä niin.
Olivatpa Twainin todelliset poliittiset näkemykset mitkä hyvänsä, hän ei pelännyt haukkua muitakaan kirjailijoita siitä, että he ovat teoksissaan kiertäneet poliittiset kysymykset ja siten pyyhkinyt ne pois lukijoiden mielistä. Kaikesta Mark Twainin epäpoliittisesta poseerauksesta huolimatta on olemassa kannustin poliittiseen sitoutumiseen – poliitikkojen itsensä pitäisi vain ehkä pysyä erossa siitä.
