Ura Walter Keanen kanssaEdit
Jossain vaiheessa 1950-luvun puolivälissä Margaret, joka oli naimisissa ja jolla oli lapsi, tapasi Walter Keanen. Kuten Walter Keane kertoi, kun hän oli suosionsa huipulla, hän näki Margaretin istuvan yksin ”tunnetussa North Beachin bistrossa ja hänen suuret silmänsä viehättivät häntä. Tuohon aikaan Walter oli myös naimisissa, työskenteli kiinteistömyyjänä ja maalasi sivutoimisesti. Myöhemmin hän kuitenkin kertoi toimittajille luopuneensa ”erittäin menestyksekkäästä kiinteistönvälitysurastaan” vuonna 1947. Margaret piti häntä ”sulavana, seurallisena ja viehättävänä”. He menivät naimisiin vuonna 1955 Honolulussa.
Margaret on kertonut, että mies alkoi heti myydä hänelle ominaisia ”isosilmäisiä” maalauksiaan, mutta väitti hänen tuntemattaan, että ne olivat hänen omia töitään. Hänen pääasiallinen myyntipaikkansa oli nälkäinen i, komediaklubi San Franciscossa. Kun hän huomasi miehen petoksen, hän vaikeni. Myöhemmin hän selitti käyttäytymistään: ”Pelkäsin häntä, koska hän tappaisi minut, jos sanoisin jotain.” Mutta Margaret tunnusti hänet jopa julkisesti taiteilijaksi, vaikka väitti myöhemmin, että se oli hänelle ”kiduttavaa”. Hän rationalisoi tilannetta sillä, että ”t sentään niitä näytettiin.”
Vuonna 1957 Walter alkoi pitää ”Isosilmä”-maalauksiaan näytteillä omina töinään. Helmikuussa teos oli esillä Bank of American seinällä Sausalitossa. New Orleansiin hän vei yhdeksän maalausta, jotka hän väittää myyneensä Mardi Gras -tapahtuman aikana. Samana kesänä Walter järjesti näyttelyn Washington Square Outdoor Art -näyttelyssä New Yorkissa. Osoittaen kykynsä myynninedistämiseen hän järjesti tuon matkan aikana näyttelyä elokuussa Sheraton-hotellissa Chicagossa ja toisen pienessä East Side -galleriassa samalle kuukaudelle.
Walter alkoi kehittää mytologiaa itsestään ja vähemmässä määrin Margaretista. Lopulta hän alkoi mainostaa ”The Painting Keaneja.”
1960-luvulla Keanesta tuli yksi aikansa suosituimmista ja kaupallisesti menestyneimmistä taiteilijoista. Andy Warhol sanoi: ”Mielestäni se, mitä Keane on tehnyt, on aivan loistavaa. Sen täytyy olla hyvää. Jos se olisi huonoa, niin monet ihmiset eivät pitäisi siitä.” Toisaalta, kun yksi vuoden 1964 maailmannäyttelyn näytteilleasettajista Flushingissa, Queensissa, ilmoitti, että se ottaisi näytteille Keanen Tomorrow Forever -teoksen, New York Timesin taidekriitikko ilmaisi närkästyksensä ja kutsui sitä ”kaikkein irvokkaimmaksi ilmoitukseksi New Yorkin maailmannäyttelystä tähän mennessä”. Siksi maalauksessa oli lukematon määrä doe-eyed waiffeja horisontista etualalle, jossa ne jonottivat portaikossa. Taidekriitikko kuvaili Keanea taidemaalariksi, jota juhlittiin ”siitä, että hän jauhaa niin kauhistuttavan sentimentaalisia kaavakuvia leveäsilmäisistä lapsista, että hänen tuotteestaan on tullut kriitikoiden keskuudessa synonyymi mauttoman hakkerointityön määritelmälle. sisältää noin sata lasta ja on siten noin sata kertaa niin huono kuin keskiverto-Keane.” Robert Moses, joka loukkaantui siitä seuranneesta kritiikistä, esti maalauksen esittämisen messuilla.
Tänä aikana Margaret Keanen taideteoksia myytiin hänen miehensä Walter Keanen nimellä, joka vaati itselleen kunniaa hänen maalauksistaan. Taideteosten suosion huipulla hän maalasi tauotta 16 tuntia päivässä. Tämä tilanne kesti niin kauan kuin Margaret ei jättänyt Walteria vuonna 1964.
Ura Walter Keanen jälkeenEdit
Vuonna 1970 Keane ilmoitti radiolähetyksessä olevansa entiselle aviomiehelleen Walter Keanelle uskottujen maalausten todellinen tekijä. Keanen paljastettua totuuden Margaretin ja Walterin välinen ”maalaustilaisuus” järjestettiin San Franciscon Union Squarella, jonka järjesti San Francisco Examinerin toimittaja Bill Flang ja johon osallistuivat tiedotusvälineet ja Margaret. Walter ei tullut paikalle. Vuonna 1986 Margaret haastoi Walterin ja USA Todayn liittovaltion oikeuteen artikkelin vuoksi, jossa väitettiin, että Walter oli oikea taiteilija. Oikeudenkäynnissä tuomari määräsi tunnetusti sekä Margaretin että Walterin luomaan kumpikin isosilmäisen maalauksen oikeussalissa, jotta saataisiin selville, kumpi puhuu totta. Walter kieltäytyi kipeään olkapäähänsä vedoten, kun taas Margaret sai maalauksensa valmiiksi 53 minuutissa. Kolme viikkoa kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen valamiehistö tuomitsi Margaretille 4 miljoonan dollarin vahingonkorvaukset. Tuomion jälkeen Keane sanoi: ”Minusta todella tuntuu, että oikeus on voittanut. Se on ollut sen arvoista, vaikka en näkisikään mitään niistä neljästä miljoonasta dollarista.” Liittovaltion vetoomustuomioistuin vahvisti kunnianloukkaustuomion vuonna 1990, mutta kumosi neljän miljoonan dollarin vahingonkorvauksen. Keane sanoo, ettei hän välitä rahasta, vaan halusi vain todistaa, että hän oli tehnyt maalaukset.
Taideteokset, joita Keane loi eläessään miehensä varjossa, kuvasivat yleensä surullisen näköisiä lapsia synkissä ympäristöissä. Kun hän jätti Walterin, muutti Havaijille ja, seurattuaan vuosia astrologiaa, palmistiikkaa, käsiala-analyysiä ja transsendentaalista meditaatiota, ryhtyi Jehovan todistajaksi, hänen teoksensa saivat iloisemman ja kirkkaamman tyylin. ”Silmät, jotka piirrän lapsilleni, ovat ilmaus omista syvimmistä tunteistani. Silmät ovat sielun ikkunoita”, Keane selittää. Monet galleriat mainostavat nyt hänen teoksiaan ”ilon kyynelinä” tai ”onnen kyynelinä”. Hän kuvailee aiheitaan näin: ”Nämä ovat maalauksia lapsista paratiisissa. Ne ovat sitä, miltä luulen maailman näyttävän, kun Jumalan tahto on toteutunut.”
Hollywood-näyttelijät Joan Crawford, Natalie Wood ja Jerry Lewis tilasivat Keanelta heidän muotokuvansa. 1990-luvulla Tim Burton, Keanen taidekeräilijä ja Margaret Keanen elämästä kertovan Big Eyes -elämäkertaelokuvan ohjaaja vuodelta 2014, tilasi taiteilijalta muotokuvan silloisesta tyttöystävästään Lisa Mariesta. Prescolite Manufacturing Corporation osti ja lahjoitti Keanen taidetta YK:n lastenrahastolle vuonna 1961. Keanen suuret silmät -maalaukset ovat vaikuttaneet lelumuotoiluun, Little Miss No Name- ja Susie Sad Eyes -nukkeihin sekä sarjakuvaan The Powerpuff Girls.