Marcus Licinius Crassus: Rooman rikkain mies
Tällä sivustolla
Ensimmäinen triumviraatti
Antiikin Rooma
Jaa tämä sivu
Seuraa tätä sivustoa 
Marcus Licinius Crassusta pidetään Rooman historian rikkaimpana miehenä. Äärimmäisen taitava rahan ansaitsemisessa, hän hyödynsi menestyksensä johtaviin asemiin hallituksessa ja armeijassa, mutta kariutui lopulta sarjaan epäviisaita päätöksiä.
Tunnetun senaattorin poika, joka toimi myös konsulina ja sensuurina, Crassus aloitti julkisen elämänsä menemällä naimisiin hiljattain kuolleen vanhemman veljensä vaimon kanssa ja liittoutumalla Sullan kanssa, joka hallitsi Roomaa myöhemmin diktaattorina. Crassus johti sotilasryhmää, joka voitti ratkaisevan taistelun, joka käänsi sisällissodan kulun.
Tämä liitto osoittautui hedelmälliseksi Crassuksen vaurauden tavoittelun kannalta. Kun Sulla ryhtyi hankkiutumaan eroon vastustajistaan, Crassus seurasi sitä ostamalla heidän omaisuuttaan alennettuun hintaan ja myymällä ne sitten suurella voitolla. Hän oli tähän mennessä kerännyt melkoisen omaisuuden, ja hänellä oli satoja orjia valmiina.
Crassus teki itselleen melkoista mainetta käyttämällä hyväkseen omistajia, joiden rakennukset paloivat. Tulipalot olivat Roomassa melko yleisiä, mutta kaupungilla ei kuitenkaan ollut organisoituja palontorjuntajoukkoja. Useiden lähteiden mukaan Crassus ryntäsi palavaan rakennukseen, osti sen omistajalta ja määräsi sitten orjatyövoiman palomiehet sammuttamaan palon. Sen jälkeen Crassus kunnosti rakennuksen orjatyövoimallaan ja myi sen voitolla.
Hän tienasi myös melko paljon rahaa ostamalla ja myymällä orjia ja saamalla mahdollisimman paljon irti hänen perheensä omistamasta hopeakaivosryhmästä. Tämän seurauksena hän keräsi valtavan omaisuuden, ja hänestä tuli vaikutusvaltainen ja tunnettu varallisuutensa turvin.
Crassuksella oli poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita, ja hän käytti varallisuuttaan niiden toteuttamiseen. Hän ystävystyi nuoren, loistavan kenraalin Julius Caesarin kanssa muun muassa tarjoamalla apuaan Caesarin usein toistuvien sotaretkien rahoittamisessa. Samaan aikaan Crassus eteni poliittisilla tikkailla. Hän oli preetorin asemassa, kun Spartacusin johtama orjakapina puhkesi vuonna 73 eaa. Kun loistava orjajohtaja oli johtanut miehiään useisiin voittoihin paremmin varustettuja roomalaisia legioonia vastaan, Crassus tarjosi omaa varallisuuttaan Spartacusta vastaan taistelevan armeijan rahoittamiseen. Crassus oli se, joka lopulta kukisti Spartacuksen varmistamalla, että tämä oli kuollut, ja ristiinnaulitsemalla sitten 6 000 eloonjäänyttä orjaa Roomasta Capualle johtavan tien varrella pelotteeksi tuleville kapinajohtajille.
Crassus ei kuitenkaan ollut ainoa roomalainen, joka saavutti mainetta ja onnea. Edellä mainittu Caesar osoitti arvonsa sotilaallisissa ja oikeudellisissa asioissa. Kenttävoittojen määrässä mitattuna suurin kenraali oli Pompeius, joka oli varmistanut jatkuvan vihanpidon itsensä ja Crassuksen välille ottamalla itselleen kunnian orjakapinan lopettamisesta vangitsemalla muutamia tuhansia orjia raivausoperaatiossa sen jälkeen, kun Crassus oli kukistanut Spartacuksen.
Tästä huolimatta Crassus ja Pompeius nimitettiin konsuleiksi vuonna 70 eaa. He olivat jo ennestään mustasukkaisia toisilleen ja heidän vihamielisyytensä lisääntyi entisestään vallanjaon myötä. Konsulin virka kesti vain vuoden, ja sen jälkeen molemmat palvelivat muissa tehtävissä. Seuraavien vuosien aikana Crassus ja Caesar lujittivat liittoaan tekemällä toisilleen poliittisia ja rahallisia palveluksia.
Crassus ja Pompeius olivat edelleen Rooman kaksi vaikutusvaltaisinta henkilöä, eivätkä he edelleenkään luottaneet toisiinsa. Caesar, joka aavisti tilaisuuden, suostutteli heidät molemmat ottamaan yhdessä hänen kanssaan vallan hallituksessa, mikä tuli tunnetuksi ensimmäisenä triumviraattina vuonna 60 eaa.
Osana järjestelyä Crassus otti haltuunsa Syyrian, rikkaan provinssin, jonka hän toivoi antavan hänelle vieläkin enemmän vaurautta ja mahdollisuuden uusiin sotilaallisiin riemuvoittoihin. Hän toivoi voivansa johtaa joukkojaan Syyrian läpi hyökätäkseen parthialaisia vastaan, jotka tuolloin ahdistivat Rooman itäistä sivustaa.
Crassus ja Pompeius toimivat jälleen konsuleina vuonna 55. Samana vuonna triumviraatti oli vähällä hajota. Caesar kutsui kuitenkin kaksi muuta yhteen Luccan konferenssissa ja tasoitti tilannetta sen verran, että järjestelyä voitiin jatkaa.
Sillä välin kun Pompeius lujitti otettaan Espanjassa ja Caesar valloitti Britannian ja alisti Gallian, Crassus aloitti hyökkäyksensä Parthiaan. Se ei ollut lainkaan menestyksekäs. Hän joutui petturuuden ja äkkipikaisuuden uhriksi, sillä hän joutui sekä oletetun puolueettoman osapuolen petoksen uhriksi että oman halunsa vuoksi rynnätä kunniaan sen sijaan, että olisi taistellut joukkojensa kannalta suotuisammilla ehdoilla. Niinpä Carrhaessa vuonna 53 roomalaiset jalkaväkijoukot kärsivät tappion heikompaa ratsuväkeä ja jousimiehiä vastaan, ja Crassus itse sai surmansa taisteluissa. Hänen kuolemaansa liittyvistä yksityiskohdista on erilaisia kertomuksia. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että hän palasi Roomaan vain haudattavaksi.