Helmikuun 24. päivänä 1803 tuomioistuin antoi Marburya vastaan yksimielisen 4-0-tuomion.
Oikeuden mielipiteen kirjoitti korkein tuomari John Marshall. Marshall rakensi tuomioistuimen lausunnon kolmen kysymyksen ympärille, joihin Marshall vastasi vuorotellen:
- Ensiksi, oliko Marburylla oikeus toimeksiantoonsa?
- Toiseksi, jos Marburylla oli oikeus toimeksiantoonsa, oliko hänellä laillinen oikeussuojakeino sen saamiseksi?
- Kolmanneksi, jos tällainen oikeussuojakeino oli olemassa, saattoiko korkein oikeus laillisesti antaa sen?
Marburyn toimeksianto
Aluksi Marshall kirjoitti, että Marburylla oli oikeus toimeksiantoonsa, koska kaikkia asianmukaisia menettelyjä oli noudatettu: toimeksianto oli asianmukaisesti allekirjoitettu ja sinetöity. Madison väitti, että toimeksiannot olivat pätemättömiä, jos niitä ei ollut toimitettu, mutta tuomioistuin oli eri mieltä ja totesi, että toimeksiannon toimittaminen oli pelkkä tapa, ei olennainen osa itse toimeksiantoa.
Allekirjoitus on valtuutus suuren sinetin kiinnittämiseksi toimeksiantoon, ja suuri sinetti on kiinnitettävä vain asiakirjaan, joka on täydellinen. … Toimeksiannon lähettäminen on käytäntö, jota ohjaa tarkoituksenmukaisuus, mutta ei laki. Se ei siis voi olla tarpeen nimityksen muodostamiseksi, jonka on edeltävä sitä ja joka on pelkkä presidentin teko.”
– Marbury v. Madison, 5 U.S. at 158, 160.
Koska Marburyn toimeksianto oli pätevä, Marshall kirjoitti, Madisonin pidättäytyminen siitä ”loukkasi Marburylle syntynyttä lakisääteistä oikeutta”.
Marburyn oikeussuojakeino
Käännyttäessä toiseen kysymykseen tuomioistuin totesi, että lait tarjosivat Marburylle selvästi oikeussuojakeinon. Marshall kirjoitti, että ”on yleinen ja kiistaton sääntö, että missä on laillinen oikeus, siellä on myös laillinen oikeussuojakeino kanteella tai oikeudenkäynnillä, aina kun tätä oikeutta loukataan”. Tämä sääntö juontaa juurensa perinteisestä roomalaisesta oikeusperiaatteesta ubi jus, ibi remedium (”missä on lakisääteinen oikeus, siellä on myös lakisääteinen oikeussuojakeino”), joka oli hyvin vakiintunut varhaisessa angloamerikkalaisessa common law’ssa. Amerikkalainen oikeustieteilijä Akhil Amar kutsui lausuntoa ”yhdeksi tärkeimmistä ja inspiroivimmista kohdista”, kun Marshall kirjoitti:
Kansalaisvapauden ytimessä on epäilemättä jokaisen yksilön oikeus vaatia lakien suojaa aina, kun hänelle aiheutuu vahinkoa.
– Marbury, 5 U.S. at 163.
Marshall vahvisti tämän jälkeen, että mandaustuomio (writ of mandamus) – eräänlainen tuomioistuimen määräys, jolla käsketään valtion virkailijaa suorittamaan teko, joka hänen on lain mukaan suoritettava – oli asianmukainen oikeussuojakeino Marburyn tilanteeseen. Tämä herätti kuitenkin kysymyksen siitä, oliko tuomioistuimella, joka oli osa hallituksen oikeuslaitosta, valtuudet käskeä Madisonia, joka ulkoministerinä oli osa hallituksen toimeenpanevaa elintä. Tuomioistuin katsoi, että niin kauan kuin oikeussuojakeino koski pakollista velvollisuutta tiettyä henkilöä kohtaan eikä harkinnanvaraiseksi jätettyä poliittista kysymystä, tuomioistuimet saattoivat antaa oikeussuojakeinon. Marshall lainasi lausetta, jonka John Adams oli laatinut vuonna 1779 Massachusettsin osavaltion perustuslakia varten, ja kirjoitti: ”Yhdysvaltojen hallitusta on painokkaasti kutsuttu lakien eikä ihmisten hallitukseksi.”
Korkeimman oikeuden toimivalta
Tämä toi Marshallin kolmanteen kysymykseen: Oliko korkeimmalla oikeudella asianmukainen toimivalta asiassa, mikä ratkaisisi sen, oliko tuomioistuimella valtuudet antaa Marburyn pyytämä määräys. Tämä kysymys riippui täysin siitä, miten tuomioistuin tulkitsi vuoden 1789 Judiciary Actin tekstiä. Kongressi oli hyväksynyt tämän lain luodakseen Yhdysvaltain liittovaltion tuomioistuinjärjestelmän, sillä Yhdysvaltain perustuslaki itsessään määrää vain korkeimman oikeuden ja jättää loput Yhdysvaltain liittovaltion tuomiovallasta ”sellaisille alemmille tuomioistuimille, jotka kongressi voi aika ajoin määrätä ja perustaa”. Judiciary Actin 13 § käsittelee korkeimman oikeuden alkuperäistä ja muutoksenhakutoimivaltaa.
Korkeimmalla oikeudella on toimivalta kaikissa siviilioikeudellisissa asioissa, joissa osavaltio on osapuolena, … Ja sillä on yksinomainen toimivalta kaikissa sellaisissa kanteissa tai oikeudenkäynneissä, jotka koskevat suurlähettiläitä tai muita julkisia ministereitä, … ja oikeudenkäynti asiasisällön osalta … tapahtuu valamiehistön toimesta. Korkeimmalla oikeudella on myös muutoksenhakutoimivalta eri osavaltioiden piirituomioistuimilta ja tuomioistuimilta jäljempänä erikseen määrätyissä tapauksissa, ja sillä on valtuudet antaa … mandaustuomioita (writs of mandamus) lain periaatteiden ja lainkäytäntöjen mukaan perustelluissa tapauksissa kaikille tuomioistuimille, jotka on nimitetty, tai henkilöille, jotka hoitavat virkaa Yhdysvaltojen alaisuudessa.
– Judiciary Act of 1789, Section 13 (korostus lisätty)
Kuten Marshall selittää lausunnossaan, alkuperäisen tuomiovallan nojalla tuomioistuimella on valtuudet kuulla ja ratkaista asia ensimmäisenä; muutoksenhakutoimivallan nojalla tuomioistuimella on valtuudet kuulla asianosaisen muutoksenhaku alemman asteen tuomioistuimen päätöksestä ja ”tarkistaa ja oikaista” aiempi päätös. Marbury oli väittänyt, että Judiciary Actin 13 pykälän sanamuoto antoi korkeimmalle oikeudelle valtuudet antaa mandamusmääräyksiä, kun se käsittelee asioita alkuperäisen tuomiovallan, ei vain muutoksenhakutoimivallan, nojalla. Vaikka mandamuksen antamista koskevaa toimivaltaa koskeva kieli esiintyy muutoksenhakutoimivaltaa koskevan lauseen yhteydessä eikä alkuperäistä toimivaltaa koskevien aiempien lauseiden yhteydessä, puolipiste erottaa sen muutoksenhakutoimivaltaa koskevasta erityislausekkeesta. Itse pykälästä ei käy selvästi ilmi, oliko mandamuslauseke tarkoitettu luettavaksi osana muutoksenhakua koskevaa lauseketta vai yksinään – Marshall lainasi lausunnossaan vain pykälän loppua – ja lain sanamuoto voidaan uskottavasti lukea kummalla tavalla tahansa.
Tuomioistuin oli samaa mieltä Marburyn kanssa ja tulkitsi Judiciary Actin 13 pykälää siten, että se oikeuttaa mandamuksen antamiseen alkuperäisen tuomiovallan osalta. Mutta kuten Marshallin lausunnossa tuolloin huomautettiin, tämä merkitsi sitä, että Judiciary Act oli ristiriidassa Yhdysvaltain perustuslain III artiklan kanssa, jolla perustetaan Yhdysvaltain hallituksen oikeuslaitos. III artiklassa määritellään korkeimman oikeuden toimivalta seuraavasti:
Kaikissa asioissa, jotka koskevat suurlähettiläitä, muita julkisia ministereitä ja konsuleita, sekä asioissa, joissa valtio on osapuolena, korkeimmalla oikeudella on alkuperäinen toimivalta. Kaikissa muissa edellä mainituissa asioissa korkeimmalla oikeudella on muutoksenhakutuomioistuimella muutoksenhakutoimivalta sekä lain että tosiseikkojen osalta sellaisin poikkeuksin ja sellaisten määräysten mukaisesti, jotka kongressi antaa.
– Yhdysvaltain perustuslaki, III artikla, 2 §.
Tässä perustuslain kohdassa sanotaan, että korkeimmalla oikeudella on alkuperäinen toimivalta vain asioissa, joissa Yhdysvaltain valtio on asianosainen oikeudenkäynnissä tai joissa oikeudenkäynnissä on osallisena ulkomaisia henkilöitä. Kumpikaan näistä kategorioista ei koskenut Marburyn oikeudenkäyntiä, joka oli riita hänen rauhantuomarin toimeksiantoa koskevasta mandamusmääräyksestä. Perustuslain mukaan tuomioistuin olisi siis voinut käsitellä Marburyn tapauksen vain käyttäessään muutoksenhakutoimivaltaa muutoksenhakuasiassa, ei alkuperäistä toimivaltaa suoraan sen käsiteltäväksi jätetyssä kanteessa, kuten Marbury oli tehnyt.
Mutta Marshallin aikaisemman tulkinnan mukaan Judiciary Actin 13 §:ssä sanottiin, että korkeimmalla oikeudella oli alkuperäistä toimivaltaa Marburyn kaltaisissa mandamustapauksissa. Tämä tarkoitti sitä, että Judiciary Act otti ilmeisesti perustuslain alkuperäisen laajuuden korkeimman oikeuden alkuperäisestä tuomiovallasta ja laajensi sen kattamaan myös mandamustuomioita koskevat asiat. Marshall katsoi, että kongressi ei voi lisätä korkeimman oikeuden alkuperäistä toimivaltaa sellaisena kuin se on perustuslaissa määritelty, ja katsoi siksi, että Judiciary Actin 13 pykälän asianomainen osa rikkoi perustuslain III artiklaa.
Oikeudellinen valvonta ja lain kumoaminen
Tuomittuaan, että se oli ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuin kumosi oikeuslaitoksen lain asianomaisen osan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden kaikkien aikojen ensimmäisessä julistuksessa oikeudellisesta tarkasteluvallasta. Tuomioistuin päätti, että amerikkalaisilla liittovaltion tuomioistuimilla on valtuudet kieltäytyä antamasta minkäänlaista vaikutusta kongressin lainsäädännölle, joka on ristiriidassa heidän perustuslain tulkintansa kanssa – tätä kutsutaan lakien ”kumoamiseksi”.
Yhdysvaltain perustuslaki ei nimenomaisesti anna amerikkalaiselle oikeuslaitokselle valtaa oikeudelliseen valvontaan. Marshallin lausunnossa esitetään kuitenkin useita syitä, jotka tukevat sitä, että oikeuslaitoksella on tämä valta. Ensinnäkin Marshall perusteli, että perustuslain kirjallinen luonne perusti luonnostaan oikeudellisen valvonnan. Marshall kirjoitti Alexander Hamiltonin esseestä Federalist nro 78 lainatulla rivillä: ”Lainsäätäjän valta on määritelty ja rajoitettu, ja jotta näitä rajoja ei voitaisi erehtyä tai unohtaa, perustuslaki on kirjoitettu”. Hän jatkoi: ”Varmasti kaikki ne, jotka ovat laatineet kirjoitettuja perustuslakeja, katsovat niiden muodostavan kansakunnan perustavanlaatuisen ja ylimmän lain, ja näin ollen jokaisen tällaisen hallituksen teoriana on oltava, että perustuslain vastainen lainsäätäjän säädös on mitätön.”
Toisekseen Marshall julisti, että soveltamiensa lakien perustuslainmukaisuuden päättäminen on luontainen osa amerikkalaisen oikeuslaitoksen tehtävää. Lausunnon kuuluisimmaksi ja useimmin siteeratuksi tulleessa virkkeessä Marshall kirjoitti:
It is emphatically the province and duty of the Judicial Department to say what the law is.
– Marbury, 5 U.S. at 177.
Marshall päätteli, että perustuslaki asettaa rajoituksia Yhdysvaltain hallituksen toimivallalle ja että nämä rajoitukset olisivat merkityksettömiä, elleivät ne olisi oikeudellisen valvonnan ja täytäntöönpanon kohteena. Hän päätteli, että perustuslain määräykset, joilla rajoitetaan kongressin valtaa – kuten vientiveroa koskeva lauseke tai lakiehdotuksia ja jälkikäteislakeja koskevat kiellot – merkitsivät sitä, että joissakin tapauksissa tuomarit joutuisivat valitsemaan perustuslain noudattamisen tai kongressin noudattamisen välillä. Hänen mielestään dilemma ei ollut vaikea: ”Kysymys siitä, voiko perustuslain vastaisesta laista tulla maan laki, on Yhdysvalloille syvästi kiinnostava kysymys, mutta onneksi se ei ole niin monimutkainen, että se olisi oikeassa suhteessa sen etuun.” Hän katsoi ”käytännöllisesti katsoen rautaisella logiikalla”, että jos perustuslain ja kongressin säätämien lakien välillä on ristiriita, perustuslain on oltava ensisijainen. Jälleen lainaten Federalist nro 78:sta Marshall totesi:
Jos kaksi lakia on ristiriidassa keskenään, tuomioistuinten on päätettävä kummankin lain toimivuudesta. … Jos tuomioistuinten on siis otettava huomioon perustuslaki ja jos perustuslaki on ylempiarvoinen kuin mikä tahansa lainsäätäjän tavanomainen säädös, perustuslain eikä tällaisen tavanomaisen säädöksen on hallittava tapausta, johon ne molemmat soveltuvat.
– Marbury, 5 U.S. at 177-78.
Kolmanneksi Marshall totesi, että perustuslain ensisijaisuuden kieltäminen kongressin säädöksiin nähden merkitsisi, että ”tuomioistuinten on suljettava silmänsä perustuslailta ja nähtävä vain laki”. Ja tämä, hän sanoi, tekisi kongressista kaikkivoipaisen, koska yksikään sen säätämistä laeista ei olisi koskaan pätemätön:
Tämä oppi … julistaisi, että jos lainsäätäjä tekee sen, mikä on nimenomaisesti kielletty, tällainen teko on nimenomaisesta kiellosta huolimatta todellisuudessa voimassa. Se antaisi lainsäätäjälle käytännöllisen ja todellisen kaikkivoipaisuuden samalla hengenvedolla, kun se tunnustaa rajoittavansa lainsäätäjän valtuudet kapeisiin rajoihin.
– Marbury, 5 U.S. at 178.
Marshall esitti sitten useita muita syitä oikeudellisen valvonnan puolesta. Hän väitti, että perustuslain III artiklan valtuutus, jonka mukaan tuomioistuin voi ratkaista ”tämän perustuslain nojalla” syntyviä tapauksia, tarkoitti, että tuomioistuimella oli valta kumota perustuslain kanssa ristiriidassa olevat lait. Marshall kirjoitti, että tämä merkitsi sitä, että perustajat olivat halukkaita siihen, että Yhdysvaltain oikeuslaitos käyttäisi ja tulkitsisi perustuslakia tuomitessaan tapauksia. Hän väitti myös, että liittovaltion tuomareiden virkavala, jossa he vannovat hoitavansa tehtävänsä puolueettomasti ja ”Yhdysvaltojen perustuslain ja lakien mukaisesti”, velvoittaa heidät tukemaan perustuslakia. Lopuksi Marshall väitti, että oikeudellinen valvonta sisältyy implisiittisesti Yhdysvaltain perustuslain VI artiklaan, koska siinä julistetaan, että Yhdysvaltain korkein laki on perustuslaki ja ”sen nojalla annetut lait” eikä perustuslaki ja kaikki liittovaltion lait yhtä lailla.
Luettelon perusteluistaan esitettyään Marshall lopetti tuomioistuimen lausunnon vahvistamalla tuomioistuimen päätöksen toimivaltalain pätemättömyydestä ja siten tuomioistuimen kyvyttömyydestä antaa Marburylle määräys mandamuksen antamisesta.
Siten Yhdysvaltojen perustuslain erityinen sanamuoto vahvistaa ja vahvistaa periaatetta, jonka oletetaan olevan olennainen kaikissa kirjoitetuissa perustuslaeissa, että perustuslain vastainen laki on mitätön ja että tuomioistuimet, samoin kuin muutkin ministeriöt, ovat sidottuja tähän asiakirjaan. Sääntöä on noudatettava.
– Marbury, 5 U.S. at 180.