Leo I oli Bysantin keisarikunnan keisari vuosina 457-474 jKr. Hänet tunnettiin myös nimellä ”Leo Teurastaja” (Makelles) suojelijansa ja kilpailijansa Asparin salamurhan vuoksi. Vaikka hänen valtakautensa oli vaisu ja sisälsi vakavan tappion vandaaleille, hän perusti Leonidien dynastian, joka hallitsi Konstantinopolista vuoteen 518 jKr.
Kruununperimys
Leo ei saanut kruunua perintönä, vaan siksi, että hänet valitsi lahjakas kenraali, joka veti naruista Bysantin politiikan naruista tuohon aikaan, Aspar Alan. Kenraali oli jo manipuloinut Leon edeltäjää, Markiasta (r. 450-457 jKr.), jonka hän oli samalla tavoin nostanut keisariksi. Vaikka Aspar oli hovin vaikutusvaltaisin mies, hänestä itsestään ei voinut tulla keisaria barbaaritaustansa ja epäortodoksisten uskonnollisten näkemystensä vuoksi. Näin ollen kenraali teki seuraavaksi parhaan ratkaisun ja hankki itselleen ei yhden vaan kaksi peräkkäistä nukkekeisaria.
mainos
Leosta, entisestä sotilaasta ja sittemmin Asparin taloudenhoitajasta, tuli keisari 56-vuotiaana 7. helmikuuta 457 jKr. ja hän oli ensimmäinen Bysantin keisari, jonka Konstantinopolin patriarkka (piispa), tässä tapauksessa Anatolios, kruunasi. Aikaisemmin oli riittänyt, että legioonat olivat nostaneet keisarin kilvissään Konstantinopolin Hippodromilla, mutta tästä lähtien myös kirkon taholta oli tulossa hieman mahtipontisuutta ja seremoniaa. Kyseessä oli merkittävä kehitysaskel, joka vei Bysantin askeleen kauemmas roomalaisesta perinnöstään ja vahvisti keisarin roolia kristillisenä monarkkina; se tulisi myös vaikuttamaan useimpiin myöhempiin kruunajaisiin Länsi-Euroopassa aina kuningatar Elisabet II:n kruunajaisiin vuonna 1953 jKr. asti.
Leo & isaurilaiset
Aspar oli, kuten kävi ilmi, tehnyt erittäin huonon valinnan nukkensa suhteen. Leo saattoi olla jo hieman iäkäs, eikä hänellä ollut miespuolista perillistä, joka olisi vaikeuttanut perintöasioita, mutta keisari osoittautui paljon kunnianhimoisemmaksi kuin hänen suojelijansa oli toivonut. Leo oli täysin tietoinen Asparin kuristusotteesta valtaan, ja niinpä hän pyrki horjuttamaan kenraalin voimaa lähteellä: armeijalla ja erityisesti saksalaisilla, jotka hallitsivat ainakin puolta siitä. Keisari yllytti mahdollisimman monta isaurilaista vastapainoksi saksalaisryhmälle ja yrittäessään voittaa armeijan lojaalisuuden omalle puolelleen. Näillä Keski-Aasiassa ja Etelä-Aasiassa sijaitsevista Isauriasta kotoisin olevilla villeillä heimolaisilla oli pelottava maine sotureina, ja vuonna 466 jKr. Leo meni jopa niin pitkälle, että antoi tyttärensä Ariadnen vaimoksi heidän päällikölleen Tarasikodissalle, joka ottaisi Bysantin kannalta ystävällisemmän hallitsijanimen Zeno. Mikä parasta, Zeno pystyi pian osoittamaan, että Asparin poika oli syyllistynyt maanpetokseen, ja poistamaan hiukan säihkettä kenraalin tähän asti loistavasta maineesta.
mainos
Aspar ei kuitenkaan istunut toimettomana, kun hänen valta-asemaansa murennettiin hänen altaan, ja hän värväsi avukseen vaikutusvaltaisen hovihahmon Basiliscuksen, Leon vaimon Verinan veljen. Historioitsija J. J. Norwich antaa näistä epätodennäköisistä petikumppaneista seuraavan kuvauksen:
Tilaa viikoittainen sähköpostiuutiskirjeemme!
Kaksikko tuskin olisi voinut olla erilaisempi. Aspar oli vailla sivistystä; vakuuttuneena arianistina hän oli lähellä kieltää Kristuksen jumaluuden; ihmisten johtajana hän oli aikansa hienoin kenraali. Basiliskos oli hellenisoitunut, hyvin koulutettu roomalainen; fanaattinen monofysiitikko, jolle Kristus oli pikemminkin jumalallinen kuin inhimillinen, ja mies, joka oli täysin sopimaton minkäänlaiseen johtamiseen. Heidät yhdisti kuitenkin yhteinen viha isaurilaisia kohtaan. (51)
Vandaalien katastrofi
Valtataistelu puhkesi, mutta ei ennen kuin Leo lähetti Basiliscuksen sotaretkelle vandaalikuningas Gensericiä vastaan vuonna 468 jKr. Vandaalit olivat yhä jääneet rankaisematta siitä, että he olivat ryöstäneet Rooman vuonna 455 jKr. ja Genseric aikoi vainota ortodoksikristittyjä – kaksi hyvää syytä, joiden vuoksi Leo halusi hankkia jonkin verran arvovaltaa hyökkäämällä barbaareja vastaan Pohjois-Afrikassa. Valtion kassat tyhjennettiin ja kultaa sijoitettiin tonneittain sekä armeijaan että laivastoon. Bysantilaisten epäonneksi Basiliskos osoittautui taitamattomaksi, ja huolimatta valtavasta armadasta ja 100 000 miehen armeijasta hän epäonnistui tehtävässään. Vandalismikuninkaan huijaamana Basiliscuksen laivasto jäi huomaamatta ja vihollisen tulialukset tuhosivat sen Mercurionin rannikolla. Komentaja pakeni takaisin Konstantinopolin kuumaan vastaanottoon, jossa hänen oli pakko hakea turvapaikkaa Hagia Sofian kirkosta, kun huutava väkijoukko huusi hänen päänsä perään. Vain hänen sisarensa vetoomus pelasti Basiliscuksen teloitukselta epäpätevyyden vuoksi. Sen sijaan Leo karkotti komentajan Traakiaan, mutta hän palaisi ennemmin tai myöhemmin aiheuttamaan ongelmia Bysantin politiikassa.
Armeijan tappio vandaaleille ei tehnyt hyvää Asparillekaan, sillä monet pitivät häntä sen ylipäällikkönä. Suurelta osin Isaurian tuen ansiosta valtakamppailu päättyi lopulta Leijonan eduksi Asparin ja hänen poikansa Ardabouriosin kuoltua vuonna 471 jKr. Leoa pidettiin kaksikon salamurhaajana, jonka hovin eunukit olivat houkutelleet palatsiin ja hoitaneet. Tämän jälkeen hänen vastustajansa antoivat Leolle epäsuomalaisen lisänimen ”teurastaja” (Makelles). Silti moniin edeltäjiinsä (ja seuraajiinsa) verrattuna Leon hallituskausi oli suhteellisen rauhallinen, vapaa jatkuvista juonitteluista ja kirjaimellisista selkäänpuukotuksista, jotka näyttivät vaivaavan Bysantin hovia.
Kuolema & Seuraajat
Kun Leo kuoli punatautiin 3. helmikuuta 474 jKr., Zeno otti Bysantin kruunun ja jakoi sen muodon vuoksi nuoren poikansa Leo II:n kanssa. Kuitenkin jo seuraavana vuonna ja Leo II:n kuoleman jälkeen Zenon syrjäyttivät hänen anoppinsa Verina ja hänen veljensä Basiliskos. Zenon sai kuitenkin valtaistuimensa takaisin pylväspyhimys Daniel styliitin avustuksella, ja hän hallitsi vuoteen 491 jKr. asti.