Kirkko, arkkitehtuurissa kristilliseen jumalanpalvelukseen suunniteltu rakennus.
Varhaisimmat kirkot perustuivat pakanallisen Rooman basilikan (ks. emt.) eli oikeussalin pohjapiirustukseen. Suunnitelmaan kuului yleensä keskilaiva (ks. vrt.) eli sali, jossa oli litteä puukatto ja johon väkijoukko kokoontui; yksi tai kaksi sivuväylää, jotka reunustivat keskilaivaa ja jotka oli erotettu siitä säännöllisen välimatkan päässä olevilla pylväsrivillä; narthex (ks. vrt.) eli sisäänkäyntiaula länsipäässä, joka oli varattu katuvaisille ja kastamattomille uskoville; ja apsis (ks. vrt.), joka oli joko puoliympyrän tai suorakaiteen muotoinen ja sijaitsi itäpäässä ja oli varattu papistolle.
Myöhemmin basilikaaniseen pohjapiirustukseen lisättiin ristikirkko (ks. emt.), joka oli pohjois-etelä-akselilla kohtisuorassa keskilaivaan nähden kohtisuorassa oleva siipi ja joka työntyi ulos keskilaivan rajoista muodostaen ristinmuotoisen eli latinankielisen ristin pohjapiirustuksen (esim, Durhamin tai Peterborough’n katedraalit). Ristirakennuksen molempiin päihin pystytettiin usein tietyille pyhimyksille omistettuja lisäalttareita. (Ks. kuva.) Joissakin keskiaikaisissa englantilaisissa katedraaleissa (esim, Canterbury, Lincoln ja Salisbury) on toinen, pienempi katedraali pääristin itäpuolella.
Encyclopædia Britannica, Inc.
Konstantinopolissa, Anatoliassa ja Itä-Euroopassa, jossa ortodoksinen kirkko kukoisti, kreikkalaiseksi ristiksi kutsuttu pohjapiirustus hallitsi kirkollista rakentamista. Vastakohtana pitkälle, puukattoiselle keskilaivalle, jonka toisessa päässä oli lyhyempi ristikirkko, itäisissä kirkoissa oli neljä samankokoista siipeä, jotka ulottuivat keskeisestä, neliönmuotoisesta, kupolimaisesta ristikirkosta. Merkittävä esimerkki on Konstantinopolissa (nykyisessä Istanbulissa) sijaitseva Hagia Sophia (6. vuosisata jKr.).
Länsimaisten kristillisten jumalanpalvelusten kehittymisen rinnalla 1100-luvun loppupuolella basilikaalisuunnitelmat monimutkaistuivat. Kuorotila määriteltiin, yleensä ristikirkon itäpuolelle, mutta toisinaan varsinaiseen keskilaivaan, kuten Westminster Abbeyssa. Kun varhaisissa basilikaanisissa kirkoissa papisto oli istunut apsiksessa, nyt he asettuivat alueelle, jota kutsuttiin presbyteriumiksi (ks. kohta). Termi chancel, jolla alun perin tarkoitettiin aluetta, joka sijaitsi keskilaivan ja apsiksen erottavan cancellin eli kaiteiden takana, kattoi nykyään myös sen osan kirkosta, jossa sijaitsivat alttarit, virkaa toimittava papisto ja laulajat. Tästä alueesta käytetään joskus termiä kuoro ja chancel vaihdellen.
Ranskassa kirkon itäpääty kehitettiin chevet-nimellä tunnetuksi rakenteeksi, joka on täysin kehittynyt monissa 1200-luvun romaanisissa kirkoissa; esim, Notre-Dame-du-Port Clermont-Ferrandissa, Fr. Termi pätee yhtä lailla useista apsiksista koostuvaan itäiseen päätyyn kuin yhteen apsikseen, jota ympäröi ambulatorio ja säteittäisiä kappeleita; se suunniteltiin siten, että mahdollisimman moni sivualttari sijoitettiin mahdollisimman lähelle pääalttaria. Säteittäisiä kappeleita (ks. kappeli) oli yleensä pariton määrä, ja keskimmäinen kappeli oli omistettu Neitsyt Marialle, ja se tunnettiin nimellä Lady-kappeli (ks. k.), joka on sekä ranskalaisten että englantilaisten katedraalien tunnusmerkki.
Euroopan kirkkoarkkitehtuurin merkittävin uudistus ilmestyi kuitenkin Italiassa 1300-luvun loppupuolelta 1500-luvun ensimmäiselle vuosineljännekselle sali-kirkon muodossa. Vastarevoluution, joka ymmärsi hyvin saarnan merkityksen eksyneiden seurakuntien takaisin saamiseksi, nousevalla harjalla suunnitellut salikirkot minimoivat pitkän tilan sisäänkäynniltä alttarille ja siirsivät näin jumalanpalveluksen suorittajan paljon lähemmäs tapahtumia. Tämä saavutettiin ottamalla käyttöön saarnatuoleja keskellä keskilaivaa ja lisäämällä keskelle suuria sivukappeleita, joissa voitiin viettää samanaikaisesti lisämessuja. Sali-kirkon kehittynyt muoto on nähtävissä Giacomo da Vignolan suunnittelemassa Gesù-kirkossa (1568, Rooma).
Sekä basilikaani- että sali-kirkko-suunnitelmat hallitsivat länsieurooppalaista ja amerikkalaista kirkkosuunnittelua 1900-luvun puoliväliin asti. Roomalaiskatolisen kirkon rituaalien nykyaikaistaminen ja monien protestanttisten kirkkokuntien innovatiivinen henki ovat lepääneet uusien arkkitehtonisten muotojen kokeilussa. Suunnittelijat ovat keksineet muunnelmia kreikkalaisesta ristisuunnitelmasta tai poikenneet kokonaan perinteisistä muodoista.