Kirjasto, jota valtio ei enää tukenut kaikilta osin, rappeutui 2000-luvun puolivälistä eaa. lähtien. Julius Caesaria (l. 100-44 eaa.) syyttivät muun muassa antiikin kirjailijat, kuten Plutarkhos (l. n. 45 – n. 125 eaa.), kirjaston polttamisesta, vaikka se säilyi jossain muodossa, mutta kärsi vain lisää tulipaloja n. 270 eaa. ja 642 eaa. Olipa kirjaston tuhon tarkka historia mikä tahansa, jälkipolvien onneksi monia aleksandrialaisia tekstejä kopioitiin vuosisatojen kuluessa, ja nämä tekstit päätyivät usein bysanttilaisiin kirjastoihin, jotka sitten painettiin renessanssin aikana, mikä loi kouriintuntuvan yhteyden muinaisten papyruskääröjen ja nykyään yliopistojen kirjastoista ja muualta löytyvien painosten välille.
Advertisement
Kreikan kirjastot
Kreikan kirjastoja hallitsivat edelleen papyruskääröt, vaikkakin osoitus siitä, että kirjoista oli nyt tulossa tavallisempi näky laitosten ulkopuolella, on se, että kreikkalaisilla termi kirjasto saattoi viitata sekä paikkaan, jossa tekstejä varastoitiin, että mihin tahansa pieneen kokoelmaan kirjoja, joka oli nykyään helposti saatavissa Ateenan 5. vuosisadalla eaa. rakennetuilla markkinoilla. Yksi kuuluisan kokoelman omistajista oli Samoksen tyranni Polykrates (r. 538-522 eaa.). Ensimmäisen kreikkalaisen julkisen kirjaston perustamisen antiikin kirjoittajat katsovat olevan Ateenan Peisistratoksen (k. n. 527 eaa.) ansiota. Kuuluisien kreikkalaisten filosofien ajatukset olivat yksi suurimmista kirjojen lähteistä – Aristoteles oli itsekin tunnettu keräilijä – mutta edelleen käytiin keskustelua siitä, kumpi oli opetuksen kannalta parempi: puhuttu vai kirjoitettu sana.
Hellenistiset johtajat pitivät kirjastoja usein keinona edistää valtaansa ja esiintyä oppineina ja valistuneina hallitsijoina. He saattoivat näin ollen julkisesti sponsoroida tai tukea tiettyjä kirjailijoita, jotka saivat tieteellistä (ja poliittista) hyväksyntää, kun heidän teoksensa hyväksyttiin viralliseen kirjastoon. Olemme jo nähneet Ptolemaiosten ponnistelut Aleksandriassa, mutta aikakauden muita kirjastoja olivat muun muassa Pella, Antiokia ja Attalidien (282-133 eaa.) perustama Pergamon, jossa sanotaan olleen 200 000 kääröä. Toinen kehittyvä suuntaus oli se, että monissa kreikkalaisissa kaupungeissa sijainnut voimistelusali sai kirjaston, kun tämä paikka liitettiin yhtä lailla oppimiseen kuin fyysiseen harjoitteluun.
Roomalaiset kirjastot
Ensimmäinen maininta kirjastosta Roomassa on kirjakokoelma, jonka kenraali ja konsuli Aemilius Paullus (n. 229 – 160 eaa.), jonka hän toi kotiin voitettuaan makedonialaisen Perseuksen (n. 212 – 166 eaa.) vuonna 168 eaa. Tätä mallia toistettiin usein, ehkäpä kaikkein pahamaineisimpana Sulla otti haltuunsa Aristoteleen kirjaston valloittaessaan Ateenan vuonna 84 eaa. Kuten aiemmissakin kulttuureissa, kirjastot liittyivät erityisesti temppeleihin, palatseihin ja valtion arkistoihin, ja kuten Kreikassa, voimistelusalin ja kirjaston yhdistelmää, jota nykyään kutsutaan palaestraksi, jatkettiin. Roomalaiset kirjailijat kommentoivat ahkerasti kreikkalaisten edeltäjiensä teoksia, joten heillä oli selvästikin pääsy kirjastoissa oleviin teksteihin. Roomalaisilla kirjastoilla oli taipumus jakautua sisältä kahteen alueeseen: toinen latinalaisille ja toinen kreikkalaisille teoksille.
Kasvattajille lähetettyjen lasten kasvava määrä vauhditti kirjojen luomista, ja kehittyi ajatus siitä, että kunniallisella roomalaisella kansalaisella tulisi olla paitsi hyvä kirjallisuuden tuntemus myös oma kirjakokoelma, yksityinen kirjasto, joka usein annettiin laajan perhe- ja ystäväpiirin käyttöön. Yksi tällainen kirjasto on kaivettu esiin Herculaneumista. L. Calpurnius Pisolle (Julius Ceasarin appi) kuuluneesta kirjastosta on löydetty hiiltyneitä jäännöksiä noin 1 800 kirjakääröstä, joita olisi säilytetty seinänäkymissä tai osastoiduissa kaapeissa (armaria), jotka oli sijoitettu keskeisen lukupöydän ympärille.
Rooman tasavallan lopulla Julius Caesarin, konsuli Asinius Pollion (75 eaa. – 4 jKr.) ja sitten keisari Augustuksen (r. 27 eaa. – 14 jKr.) kaltaiset henkilöt alkoivat toimia sen ajatuksen mukaisesti, että kirjat kuuluivat kaikille, ja niinpä he rakensivat ensimmäiset aidosti yleiset kirjastot vastakohtana aiempien aikakausien kutsuvierasopiskelijoiden instituutioille. Siihen, että kuuluisat kirjastot olivat todella kaikkien saatavilla ja suunniteltu sellaisiksi, viittaavat muun muassa Ovid (43 eaa. – 17 jKr.) ja Plinius vanhempi (23-79 jKr.). Eräässä Ateenassa sijaitsevasta Pantaenoksen kirjastosta säilyneessä kyltissä lukee: ”Kirjoja ei saa ottaa pois… Avoinna aamusta puoleenpäivään” (Hornblower, 830). Tyypillisesti hoitaja haki halutun käärön, kun kopioijat ja restauroijat saattoivat työskennellä kulissien takana.
Kirjastoja oli niin paljon – pelkästään Rooman kaupungissa oli lopulta ehkä 28 julkista kirjastoa -, että Vitruviuksen mukaan (n. 90 – n. 23 eaa.), kuuluisa arkkitehti ja oppinut, omisti osan teoksestaan On Architecture (Arkkitehtuuri) asianmukaisille näkökohdille kirjastoa rakennettaessa. Hän suositteli, että kirjasto olisi suunnattava itään sekä parhaan valon että kosteuden vähentämiseksi. Toiset kirjoittajat neuvoivat, että kirjaston lattioiden tulisi olla vihreää marmoria ja kattojen ei missään nimessä tulisi olla kullattuja, jotta vältettäisiin häikäisy ja silmien tarpeeton rasitus.
Roomalaisista kirjastoista tuli paikka, jossa kirjailija ensimmäisen kerran julkaisi teoksensa yleisölle lukemalla sen ääneen pienelle yleisölle. Augustuksen Palatinuksen kirjastoa käytettiin lisäksi kaikenlaisiin kokouksiin, kuten keisarillisiin audiensseihin ja Rooman senaatin istuntoihin. Toinen mahdollinen toimintojen yhdistelmä oli kirjastojen pitäminen roomalaisissa kylpylöissä; Trajanuksen (r. 98-117 jKr.), Caracallan (r. 211-217 jKr.) ja Diocletianuksen (r. 284-305 jKr.) Roomassa sijaitsevissa kylpylöissä on kaikissa tiloja, jotka ainakin jotkut tutkijat ovat määritelleet kirjastoiksi, vaikkakin oletettavasti, jos näin oli, kääröä ei saanut viedä höyrysaunaan. Kuten muitakin heidän kulttuurinsa osatekijöitä, roomalaiset levittivät ajatusta julkisista kirjastoista kaikkialle valtakuntaansa, ja kuuluisat kirjastot perustettiin Efesokseen (Celsuksen kirjasto, valmistui vuonna 117 jKr.) ja Ateenaan (Hadrianuksen kirjasto, valmistui noin 134 jKr.). Muita kuuluisia kirjastoja 2. vuosisadalla jKr. olivat muun muassa Rodoksen, Kosin ja Taorminan (Tauromenium) kirjastot.
Bysanttilaiset kirjastot
Vaikkakin Bysantin valtakunnalla oli suurimman osan historiansa ajasta hallussaan keisarillinen kirjasto ja patriarkaalinen kirjasto (jonka johdossa oli johtava piispa), ja se kerskui yhdellä suurista Konstantinopolin kirjastoista, jossa oli 120 kirjastoa,000 kirjakääröllä (se paloi n. 475 jKr.) Yleisesti ottaen myöhäisantiikin aikana yleiset kirjastot alkoivat hävitä roomalais-kreikkalaisesta maailmasta. Kirjat eivät kuitenkaan kadonneet kokonaan, ja Bysantin luostareista tuli antiikin tekstien suuria säilyttäjiä kirjastoissaan. Ahkeralla kopioinnilla ja ystävällisten mesenaattien lahjoituksilla hankittu tyypillinen luostari pärjäsi hyvin, jos se saattoi ylpeillä 50:llä kirjalla, ja nämä kirjat olivat oikeastaan vain oppineita varten, kun kirjastot palasivat siihen rajoitetumpaan rooliin, joka niillä oli ollut Lähi-idässä ja Egyptissä.
Uusia kirjoja tuotettiin, pitkälti kristinuskon ansiosta, joka, toisin kuin vanhat pakanalliset uskomukset, siirsi ajatuksia uusille seuraajilleen suullisen opettamisen sijasta kirjallisella sanalla. Tekstien ansiosta käännynnäisiä muistutettiin myös tarinoista, hymneistä ja rituaaleista. Loputtomat keskustelut, joita kristityt oppineet loivat uusista ajatuksista ja vanhojen tekstien tulkinnoista, heidän kommenttinsa ja niistä seuranneet skismat aiheuttivat sekä kirjojen tuotannon että lukemisen buumin (mutta joskus myös kumouksellisina pidettyjen kirjojen tuhoamisen). Merkittäviä esimerkkejä Bysantin kirjastoista ovat Athos- ja Siinain vuoren luostareissa sijaitsevat kirjastot, jotka sisältävät noin neljänneksen kaikista säilyneistä keskiaikaisista käsikirjoituksista. On siis pitkälti Bysantin munkkien ansiota, että voimme nykyään lukea, tutkia ja nauttia esimerkiksi Herodotoksen, Sofokleen ja Thukydideen kaltaisten nimien teoksista, sillä he olivat aina ahkeria tuottamaan kauniita mutta kalliita valaistuja käsikirjoituksia.