Karmivan klovnin haamu on saanut viime aikoina paljon huomiota. Elokuusta 2016 alkaen karmivat (ja väärennetyt) klovnihavainnot levisivät ympäri Yhdysvaltoja ja muita maita luoden eräänlaisen virusperäisen klovnipaniikin. Ja kesän lähestyessä loppuaan vuonna 2017 tappajaklovnit tulivat amerikkalaisille katsojille American Horror Story -televisiosarjassa: Cult ja elokuvan uudelleenfilmatisoinnissa IT, joka tienasi avausviikonloppunaan lipputuloja 123 miljoonaa dollaria.
Miksi tarkalleen ottaen kammottavista klovneista on tullut tällainen popkulttuurin trooppi? Eivätkö ne ennen olleetkin iloisia ja pirteitä? Benjamin Radfordin, Bad Clowns -kirjan kirjoittajan mukaan ei aivan.
”On virhe kysyä, milloin klovnit muuttuivat pahoiksi”, hän sanoo, ”koska ne eivät koskaan olleet oikeasti hyviä.”
”Temppuilija”, hän selittää, on yksi maailman vanhimmista ja yleisimmistä arkkityypeistä (ajatelkaa Raamatun Saatanaa). Temppuilija voi olla sekä hauska että pelottava, ja hän (se on yleensä ”hän”) tekee muiden vaikeaksi sanoa, valehteleeko hän. Klovnit ovat eräänlaisia huijareita, joita on ollut olemassa jo kauan – yksi tunnetuimmista on harlekiini, hahmo, joka nousi esiin italialaisessa commedia dell’arte -teatterissa 1500-luvulla.
Harlekiini tunnettiin värikkäistä naamioistaan ja timanttikuvioisista vaatteistaan, ja hän toimi usein koomisena, moraalittomana palvelijana näytelmissä, jotka kiersivät ympäri Eurooppaa. Nämä näytelmät innoittivat myös ”Punch” -nimistä klovninukkea, joka esiintyi brittiläisissä esityksissä ainakin 1700-luvulta alkaen. Hahmo kirjoitettiin myöhemmin suosituksi nukketeatteriesitykseksi nimeltä ”Punch and Judy”, jossa Punch vitsaili, hakkasi vaimoaan ja murhasi lapsensa.
Punch on ”iloinen hullunkurinen värikäs hahmo, mutta hän on myös kauhistuttava hirviö”, Radford sanoo ja huomauttaa, että karmivat klovnit vetoavat eri ikäryhmiin, ei vain lapsiin, vaan myös teineihin ja aikuisiin. ”Tämä outo sekoitus kauhua ja huumoria on aina vetänyt meitä klovneihin.”
Pahoja – tai ainakin surullisia – klovneja esiintyi eurooppalaisessa kulttuurissa koko 1800-luvun ajan. Charles Dickensin romaanissa The Pickwick Papers (1836) esiintyi alkoholisoitunut klovni, ja 1880- ja 90-luvuilla sekä ranskalaisessa näytelmässä että italialaisessa oopperassa keskityttiin murhanhimoisiin klovneihin (toista näytelmää syytettiin plagioinnista).
Nämä mutkikkaat klovnit löysivät tiensä myös Amerikkaan. Vuonna 1924 yhdysvaltalainen yleisö tapasi katkeran ja kostonhimoisen klovnin mykkäelokuvassa He Who Gets Slapped. Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin kepposteleva pahis nimeltä Jokeri debytoi Batman-sarjakuvassa. Emmett Kelly Jr., yksi 1900-luvun alun tunnetuimmista amerikkalaisista sirkusklovneista, ei ollut konna, mutta ei myöskään iloinen. Pikemminkin hänen ”Weary Willie” -hahmonsa oli kulkuriklovni, jolla oli maalattu otsa kurtussa.
Mutta sitten tuli muutos. 1950- ja 60-luvuilla amerikkalainen televisio esitteli yleisölle pari uutta klovnia, jotka olivat aina iloisia.
”Ronald McDonaldin esiintyminen mainoksissa levitti ’iloisen klovnin’ koko maahan”, Radford sanoo pikaruokamaskotista. ”Sama juttu Bozo-klovnin kanssa. Eri alueilla oli kymmeniä Bozoja, jotka olivat hyvin, hyvin suosittuja tuona aikana. Televisio oli siis se, joka vaikutti siihen, että oletusarvoisesti iloinen/hyvä klovni nousi suuren yleisön tietoisuuteen.”
1970-luvun lopulla ja 80-luvun alussa amerikkalaisten mielikuva klovnista oli kuitenkin jo jälleen muuttumassa, tällä kertaa kohti jotain synkempää. Yksi tähän muutokseen vaikuttaneista tekijöistä oli tiedotusvälineiden uutisointi John Wayne Gacysta, sarjamurhaajasta, joka oli ajoittain pukeutunut ”Pogo-klovniksi”. Radford huomauttaa, että Gacy ei ollut ammattimainen klovni ja että hän ei pukeutunut Pogoksi kovin usein tai käyttänyt asuaan lasten houkuttelemiseen (hänen uhrinsa olivat teini-ikäisiä ja nuoria miehiä). Mutta vankilassa ollessaan Gacy auttoi vaalimaan mielikuvaansa tappajaklovnina mediassa piirtämällä itsestään omakuvia Pogona.
Sitten tuli IT, Stephen Kingin romaani pelottavasta, yliluonnollisesta klovnista, joka väijyy lähiöissä ja murhaa lapsia (tämä oli osa suurempaa siirtymää kohti pelottavia lähiökauhuskenaarioita kauhuelokuvagenressä). Kun romaani oli ilmestynyt vuonna 1986, siitä tehtiin televisioelokuva, jonka pääosassa Tim Curry näytteli Pennywise the Dancing Clownia.
Tämä tarkoittaa, että televisio toi jälleen kerran ihmisten olohuoneisiin uuden klovnin – uhkaavan, lapsia vahingoittavan klovnin – jota viimeaikaiset kammottavat klovnipaniikit viittaavat siihen, etteivät katsojat ole sen jälkeen enää horjuneet. Vuonna 2013 brittiläisen Northamptonin kaupungin asukkaat huolestuivat miehestä, joka vaelteli kaupungilla yllään Curryn Pennywisea muistuttava naamari ja huuteli välillä repliikkejä elokuvasta (osoittautui, että kyseessä oli vain joku 22-vuotias, joka aiheutti ongelmia).
Yhdysvaltojen vuoden 2016 klovnipaniikissa oli myös kaikuja IT:n mystisestä, murhanhimoisesta pahiksesta. King ei todellakaan keksinyt pahaa klovnia. Mutta hän saattoi auttaa tekemään amerikkalaiset vainoharhaisiksi siitä, että sellainen voisi vaania heidän oviensa ulkopuolella.