Kaikki Mike Myersin elokuvat huonoimmasta parhaaseen

Tässä ovat kaikki Mike Myersin elokuvat huonoimmasta parhaaseen. Entinen SNL:n alumni nousi kuuluisuuteen 1990-luvun alkupuolella, kiitos hänen iskulauseita täynnä olevan huumorintajunsa ja repertuaarinsa menestyneiden sketsikomediahahmojen, kuten Wayne Campbellin, Dieter from Sprocketsin ja Coffee Talkin juontajan Linda Richmanin, ansiosta.

Valmisteltuaan elokuvauraansa Wayne’s Worldin myötä Myers alkoi kokeilla uusia hahmoja sekä satunnaisia pienempiä rooleja dramaturgisissa elokuvissa, kuten esimerkiksi elokuvissa 54 ja Pete’s Meteor. Hänen vahvuutensa oli kuitenkin selvästi komediassa, ja hänen luomansa hassu 1960-luvun vakooja, joka tunnetaan nimellä Austin Powers, johti franchising-sarjaan, joka hallitsi 90-luvun jälkipuoliskoa ja 2000-luvun alkua. Sieltä Myers löysi tiensä animaatioelokuviin, ja hän antoi äänensä karhealle, mutta rakastettavalle jättiläiselle Shrekille Dreamworksin samannimisessä menestyksekkäässä sarjassa.

Tänään nopea vilkaisu Myersin näyttelijän ansioluetteloon paljastaa tähden, jonka myöhemmät vuodet tasapainottelevat suorien Shrek-spinn-offien ja satunnaisten cameo-esiintymisten välillä arvostetuissa elokuvissa kuten Inglourious Basterds ja Bohemian Rhapsody. Silti Myersin tuotanto on tutustumisen arvoinen, ja tässä on listattu vain ne elokuvat, joissa Myers on päähenkilönä.

The Love Guru

Ei ole mikään ihme, miksi tämä vuonna 2008 ilmestynyt tarina intialaisesta hengellisestä asiantuntijasta, Guru Pitkasta (Myers), sai niin karmeat arvostelut. Elokuva, joka seuraa Pitkaa hänen pyrkimyksessään auttaa Toronto Maple Leafsin tähtipelaajaa Darren Roanokea (Romany Malco) saamaan elämänsä takaisin raiteilleen, nojasi lapsellisiin stereotypioihin ja suorastaan rasistisiin kuvauksiin intiaanien kansasta, kulttuurista ja uskomuksista. Aivan kuin ei olisi ollut tarpeeksi paha, että Myers valkaisi itsensä intialaisen miehen rooliin, elokuva ei yksinkertaisesti ollut vähääkään hauska. The Love Guru tarjoaa kyllä monipuolisen ja vaikuttavan näyttelijäkaartin, johon kuuluvat Ben Kingsley, Justin Timberlake ja jopa itseään näyttelevä Deepak Chopra, mutta edes he eivät voi pelastaa tätä vastenmielistä hylkyä.

Kissa hattuun

Myersin yrityksestä herättää tohtori Seussin rakastettu lastenkirja eloon valkokankaalla on vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. Se on kamala alusta loppuun – sellainen elokuva, joka saa jopa Myersin fanit miettimään, miksi he ylipäätään pitivät häntä hauskana. Alle kolmenkymmenen minuutin pelin jälkeen, kun Myersin kissahahmon alaston peppu piereskelee yleisön kasvoille, on selvää, että asiat tulevat vain pahenemaan. Olemattomasta juonesta suorastaan ärsyttäviin hahmoihin, Kissa hattuun saavuttaa sen harvinaisen taidonnäytteen, että se on lastenelokuva, joka on liian lapsellinen jopa lapsille.

Shrek Forever After

Suosittujen animaatioiden neljännen osan ääninäyttelijänä toimi jälleen Myers, joka kaipaa hahmonsa takaisin vanhoihin hyviin aikoihinsa, jolloin tämä oli vielä pelkäävän oloinen örkki. Nyt ahdistuneena kolmen lapsen isänä Shrek tekee sopimuksen hämäräperäisen Rumpelstiltskinin kanssa tullakseen jälleen pelätyksi, mutta sopimuksella on omat varjopuolensa. Shrek joutuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa Rumpelstiltskin hallitsee kaikkea ja kaikki, jotka Shrek on koskaan tuntenut, ovat hänelle vieraita. Lähes vuosikymmenen kestäneiden Shrek-elokuvien jälkeen Shrek Forever After tuntuu edeltäjiinsä verrattuna hitaalta ja tylsältä, ja siitä puuttuu suuri osa siitä iskukyvystä, joka sai nuo elokuvat puhuttelemaan katsojia.

Shrek

Elokuva, joka käynnisti Myersin uran samannimisen piirrettyjen jättiläisen ääninäyttelijänä, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2001. Vaikka elokuva ei ole läheskään kauhea, se, mikä todella jarruttaa elokuvaa, on sen suoraviivainen ja yksinkertainen tarina. Usein yksinkertaisin tarina on paras, mutta tässä tapauksessa Shrekin yksinkertaisuus on tylsää verrattuna siihen, mitä Dreamworks myöhemmin tekee. Samaan aikaan Myersin äänivalinta hahmolle – hänen oma persoonallinen näkemyksensä skotlantilaisesta aksentista, jota hän on käyttänyt vuosien varrella toistuvasti – näytti vihdoin löytäneen paikkansa.

Shrek 2

Tässä jatko-osassa vuoden 2001 Shrek-elokuvan hurjalle menestykselle vastanaineet Shrek ja Fiona matkustivat Fionan kotikaupunkiin Kaukana Kaukana Kaukana, jossa hänen vanhempansa ovat kuningas ja kuningatar. Valitettavasti Fionan vanhemmat eivät täysin tue hänen elämäänsä örkkinä tai hänen uutta aviomiestään. Vielä pahempaa on se, että sekaantuva prinssi Hurmaava ja Kummitäti tekevät Shrekin ja hänen morsiamensa elämästä ongelmallista. Tämä on aiempaa perusteellisempi osa, ja Antonio Banderasin mukaantulo Saapasjätkän äänenä on hyvä lisä. Myers selvästi nauttii hahmon esittämisestä ja tekee hienoa työtä, mutta Shrek 2:n satuun perustuva universumi tuntuu yhä siltä kuin se pidättelisi.

Austin Powers in Goldmember

Vuoteen 2002 mennessä ”Jee-baby, Groovy, Shagadelic” -nimellä kulkeva sutkautus, jonka Myers esitteli vuonna 1997 ilmestyneessä Austin Powersissa: International Man of Mystery oli tullut tarpeeksi tutuksi. Asiaa ei auttanut sekään, että Goldmember yksinkertaisesti toisti monia ideoita, jotka oli jo käytetty sarjan ensimmäisessä ja toisessa osassa. Myersin Goldmember-hahmo, joka oli varustautunut epäjohdonmukaisilla iskulauseilla ja erittäin huonolla hollantilaisella aksentilla, oli keskipisteenä mutkikkaassa aikamatkustusjuonessa, joka yritti imeä vakoilukomediasarjasta kaiken jäljellä olevan elämän. Goldmember oli joillekin faneille epätyydyttävä loppu sarjalle (vaikka Beyonce olikin kohokohta), ja todennäköisesti juuri tästä syystä neljännen Powers-elokuvan tekemiselle on nykyään ylipäätään kysyntää.

Shrek the Third

Aika, joka Shrek-franchisingiltä kului maailman täydelliseen toteuttamiseen, on luultavasti koko sarjan suurimpia haittoja. Se on vuoden 2007 Shrek the Third, jossa kaikki tuntuu vihdoin loksahtavan kohdalleen. Ympäristöt ovat reheviä ja aktiivisia, hahmot ovat runsaita ja usein hauskoja, ja juoni Kaukaisen Kaukaisen kuninkaan perillisen löytämiseksi on mukaansatempaava. Lisäksi tämä on ensimmäinen kerta sarjassa, kun Myersin Shrek keskittyy omien henkilökohtaisten ongelmiensa sijasta muihin vaikuttaviin asioihin. Tämä (ja sivujuoni, joka liittyy Fionan vallankaappausyrityksiin) auttavat elokuvaa saamaan yhteenkuuluvan, mutta silti laajan tunnelman.

Waynen maailma 2

Jopa vuonna 1993 Myers näytti jo kasvaneen ulos Wayne Campbellin hahmosta, eikä jatko-osa onnistunut lisäämään juurikaan mitään uutta siihen, mitä oli jo saavutettu Wayne’s Worldissa vuotta aiemmin. Samaan aikaan Myers vaikuttaa kuitenkin myös tietoisemmalta hahmosta kuin koskaan – mikä on järkevää, kun otetaan huomioon, että hän oli esittänyt Campbellia muodossa tai toisessa jo seitsemän vuotta. Wayne’s World 2 onnistui sukeltamaan hieman syvemmälle Waynen ja Garthin elämään, mutta jäi rajoittuneeksi vanhojen gagiensa varaan. Seitsemän vuotta Campbellia esittäneen Myersin olisi kannattanut ottaa aikaa tämän jatko-osan kanssa.

Austin Powers: International Man of Mystery

Myers löi jättipotin tällä vuoden 1997 parodialla 007-henkisestä vakoojasta, joka jäädytetään kryogeenisesti 1960-luvulla ja herätetään henkiin 1990-luvulla. Naurut ja aihe olivat tuoreita, ja Myers esitteli koko joukon iskulauseita ihailevalle fanikunnalle. Ilmeisesti Austin Powers oli vanginnut aiempien Bond-elokuvien kömpelön luonteen niin osuvasti, että vuoden 2005 Casino Royale -elokuvalle annettiin vakavampi ja uskottavampi sävy vertailun välttämiseksi. Nykyäänkin Austin Powers on viihdyttävä, vaikka monet sen gagit ovatkin hieman vanhentuneita. Siitä huolimatta sen vaikutusta aikansa komediaan ei voi kiistää, ja Myers osoitti olevansa muutakin kuin se kaveri Waynen maailmasta.

Austin Powers: The Spy Who Shagged Me

Periaatteessa otettuaan opikseen Wayne’s World 2:n nopeasta käänteestä Myers odotti kaksi vuotta ennen kuin palasi hittielokuvansa jatko-osalla. Tuloksena oli komedia, joka säilytti alkuperäisen elokuvan hölmöilyn, mutta lisäsi konseptia paljon enemmän. Myers esitteli yleisölle naurettavan törkeän Fat Bastardin, ja hän otti kolme hahmoa, mikä lienee paras esimerkki hänen uraansa leimaavasta monihahmoisesta tavaramerkistä. The Spy Who Shagged Me (Vakooja, joka paneskeli minua) oli Powers-franchisingin huipentuma, ja sen tarjoama komedia – vaikka se olikin joissakin tapauksissa kierrätettyä – osoittautui silti viihdyttäväksi. Myers näytti olleen todella elementissään näissä monissa rooleissa, ja elokuva kuuluu edelleen koomikon parhaimpiin töihin.

Waynen maailma

Myersin monille faneille tämä oli paras yksittäinen elokuva, josta koomikko oli vastuussa. SNL-sketsi, joka synnytti oman lyhytikäisen elokuvasarjansa, Wayne’s World vaikutti valtavasti, kun se saapui valkokankaalle vuonna 1992; muiden kulttuuristen merkkipaalujen ohella se katapultoi ”Bohemian Rhapsodyn” listojen kärkeen 17 vuotta kappaleen debyytin jälkeen. Elokuvan huumori saa yleisön nauramaan ääneen vielä tänäänkin, lähes 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Osa Wayne’s Worldin taikaa on se, että alkuperäisiä SNL-sketsejä ei tarvitse nähdä elokuvan arvostamiseksi, ja Myersin neljännen seinän rikkova charmi tuntuu tuoreelta. Myersilla oli myös sormensa 90-luvun sarkasmin pulssilla, mikä sopii täydellisesti Wayne’s Worldiin.

So I Married An Axe Murderer

Laajasti unohdettu, kiitos sen, että se saapui Myersin Wayne’s World -kuuluisuuden huipulle, So I Married an Axe Murderer on todellinen helmi. Myers näyttelee elokuvassa sitoutumatonta San Franciscossa asuvaa runoilijaa Charlieta, joka alkaa epäillä, että hänen uusi tyttöystävänsä (Nancy Travis) on sarjamurhaaja. Myers näyttelee ensimmäistä kertaa kaksoisroolia ja esittelee isänsä Stuartin äreänä skotlantilaishahmona, jota hän muokkaa myöhempinä vuosina Shrekin ja Fat Bastardin kaltaisiin elokuviin. Stuartin osallistuminen tarinaan pidetään kuitenkin minimissä, eikä se ole liioiteltua, vaan päähenkilö pääsee pääosaan. Mike Myersin työ Charlien roolissa on niin hienovarainen kuvaus kuin yleisö voi nähdä Myersiltä komediassa, ja Myersin näkeminen suoraviivaisena hahmona komediassa on mukavaa vaihtelua, kun sitä tarkastellaan uudelleen nykyään. Steven Wrightin ja Phil Hartmanin cameo-osuudet sekä Anthony LaPaglian ja Alan Arkinin vankka komediatyö poliisina ja poliisipäällikkönä, jotka yrittävät tehdä poliisityöstä jännittävämpää, tekevät elokuvasta täydellisen sekoituksen absurdiuden ja hurmaavan romanttisen komedian välillä. Osa huumorista saattaa tuntua vanhentuneelta, mutta onneksi elokuvan mysteeri on sen verran mukaansatempaava, että se tarjoaa jotain muutakin, kun nauru ei riitä.