Maanantaina 15. heinäkuuta kello 2.51 Intian Sriharikotan kansallisen avaruuskeskuksen insinöörit laukaisevat Chandrayaan-2-luotaintensa Maan kiertoradalle. Se on kunnianhimoisin avaruuslento, jota maa on yrittänyt. Neljän tonnin painoista avaruusalusta ohjataan useiden päivien ajan planeettamme yläpuolella, ennen kuin sen moottoreiden viimeinen ruiskutuspoltto lähettää sen kohti määränpäätään: kuuta.
Juuri 50 vuotta sen jälkeen, kun Apollo 11:n astronautit tekivät historiallisen matkansa Rauhallisuuden merelle, Chandrayaan-2 toistaa tuon matkan – vaikkakin hiukan erilaisella lentoradalla. Kun robottialus on saapunut Kuun kiertoradalle, se pudottaa varovasti Vikramiksi nimetyn laskeutumisaluksen Kuun pinnalle lähelle sen etelänapaa. Sen jälkeen sinne lähetetään robottimönkijä Pragyan, joka seuraavien kahden viikon ajan kulkee paikallisessa maastossa ja analysoi maaperän ja kivien kemiallista koostumusta.
Intialainen avaruusalus ei kuitenkaan ole yksin Kuun pinnalla. Kiinan Chang’e-4 on toiminut moitteettomasti sen jälkeen, kun se laskeutui kuun toiselle puolelle tammikuussa. Sen saapumista seurasi myöhemmin israelilaisen voittoa tavoittelemattoman SpaceIL-järjestön rakentama Beresheet-luotain. Se saavutti Kuun huhtikuussa, mutta teki pakkolaskun. SpaceIL on sittemmin ilmoittanut, että se aikoo yrittää uudestaan.
Yhdysvallat on samaan aikaan luvannut perustaa kuun laboratorioita lähitulevaisuudessa, ja myös Eurooppa ja Venäjä ovat paljastaneet suunnitelmansa käynnistää monimutkaisia tehtäviä. Yhtäkkiä kaikki ovat menossa kuuhun.
Mutta miksi? Mikä on yhtäkkiä tehnyt maapallon pääsatelliitista niin suositun? Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin heinäkuussa 1969 tekemän historiallisen tehtävän jälkeen julkinen ja poliittinen kiinnostus tulevia ihmisen avaruuslentoja kohtaan haihtui nopeasti. Yhdysvaltain hallitus, joka oli jo juuttunut Vietnamin suunnattoman kalliiseen sotaan, hylkäsi Apollo-ohjelmansa.
Päätös tuotti pettymyksen tutkijoille, mutta kun otetaan huomioon, että Apollo maksoi jossain vaiheessa neljä prosenttia Yhdysvaltain liittovaltion budjetista, peruuttaminen ei ollut yllättävää. Sittemmin kuuhun on tehty vain kourallinen robottilentoja, ja ihmisen yritykset ovat rajoittuneet matalalla Maan kiertoradalla suoritettaviin tehtäviin, ja erityistä huomiota on kiinnitetty kansainväliseen avaruusasemaan. Tämä painopiste näyttää nyt kuitenkin muuttuvan kaukaisempiin tavoitteisiin.
Yksi syy tähän muutokseen on se, että Kuun hyödyntäminen on yksinkertaisesti saavuttanut vaiheen, joka peilaa aiempia tutkimuksia Maassa, sanoo David Parker, Euroopan avaruusjärjestön ihmis- ja robottitutkimuksista vastaava johtaja. Hän näkee erityisiä yhtäläisyyksiä etelänavan valloitukseemme.
”Etelämantereen tutkimisen aikataulu peilaa kuun tutkimisen aikataulua käsittämättömän tarkasti”, Parker sanoo. ”Vuosisadan alussa käytiin kilpajuoksu etelänavalle pääsemiseksi, ja sitten kukaan ei palannut takaisin 50 vuoteen – aivan kuten kuussa 60-luvulla. Sitten aloimme rakentaa tukikohtia Etelämantereelle. Lähestymme nyt samaa vaihetta kuun hyödyntämisessä.”
Antarktikalle avautuivat teknologiset edistysaskeleet – moottoriajoneuvot, lentoliikenne, radio ja muu kehitys – jotka heijastuvat uusiin tieteisiin, kuten koneoppimiseen, sensoriteknologiaan ja robotiikkaan. Nämä lupaavat muuttaa kuun kolonisaatiota yhdellä ratkaisevan tärkeällä tavalla: vähentämällä tarvetta ihmisen jatkuvaan läsnäoloon vihamielisessä ympäristössä.
”Miehitettyjen ja miehittämättömien operaatioiden välillä on valtava kustannusero, ja se kasvaa koko ajan”, sanoo Britannian kuninkaallinen tähtitieteilijä Martin Rees. ”Robottien ja miniatyrisoinnin jokaisen edistysaskeleen myötä on vähemmän tarvetta lähettää mies tai nainen avaruuteen tai kuuhun, ja se säästää rahaa.” Nasan kaltaiselle avaruusjärjestölle, jonka on pärjättävä budjetilla, joka on vain vähän yli 10 prosenttia sen kukoistuskauden rahoituksesta, tämä on varmasti avainkysymys.
Kiinan Chang’e-4-luotaimen menestys on esimerkki siitä, mitä voidaan saavuttaa ilman ihmisen osallistumista. Se on ensimmäinen ajoneuvo, joka on koskaan laskeutunut Kuun toiselle puolelle, ja se on jatkanut toimintaansa ongelmitta, vaikka sen on täytynyt selviytyä pitkistä jaksoista, jolloin lämpötila on pudonnut alle miinus 180 celsiusasteeseen kuun öinä. (Nämä kestävät 14 maanpäällistä päivää. Apollo-ohjelman aikataulut suunniteltiin siten, että astronautit laskeutuivat kuuhun vain päiväsaikaan.)
Näiden robotiikan edistysaskeleiden hyödyntäminen ihmisen toiminnan tukemiseksi kuussa on Yhdysvaltain tulevan Lunar Gateway -hankkeen selkäranka. Nasa aikoo käyttää Yhdysvaltain jättimäisiä Space Launch System -raketteja ja miehistöä kuljettavia Orion-kapseleita – jotka molemmat ovat kehityksensä loppuvaiheessa – rakentaakseen pienemmän version kansainvälisestä avaruusasemasta, joka kiertäisi Kuun kiertoradalla. Kumppaneita Euroopasta, Kanadasta, Japanista ja muista maista on kutsuttu osallistumaan Gatewayyn, joka rakennettaisiin seuraavan vuosikymmenen aikana.
Gatewayn avulla astronautit voisivat käyttää robotteja, jotka työskentelevät Kuun pinnalla muutaman kymmenen kilometrin päässä heidän alapuolellaan. Näitä automatisoituja koneita käytettäisiin radioteleskooppien pystyttämiseen, mineraalien keräämiseen, jään ja veden etsimiseen sekä sen tutkimiseen, miten kuun kiviä voitaisiin käyttää kuun siirtokunnan rakennusmateriaalina. Viime kädessä avaruusalus veisi jonain päivänä ihmisiä kuuhun työskentelemään robottien heille valmistelemiin siirtokuntiin.
”Ja se on hyvä uutinen Euroopalle”, Parker lisää. Euroopan avaruusjärjestö tekee yhteistyötä Nasan kanssa Gatewayn rakentamisessa – toimittamalla työntövoimayksiköt Orion-avaruusaluksiin, jotka kuljettavat astronautit Kuun kiertoradalla sijaitsevalle Gateway-asemalle. ”Meillä pitäisi siis olla vahvat mahdollisuudet saada eurooppalainen astronautti kuuhun”, Parker sanoo.
Gatewayn kaltaisista tehtävistä saatava tieteellinen hyöty kuun tutkimisesta olisi huomattava, lisää Jeffrey Kargel Tusconissa Arizonan osavaltiossa sijaitsevasta Planetary Science Institute -laitoksesta – tiedemies, joka on erityisen innokas hyödyntämään kuun geologista historiaa. Maassa tektoniset prosessit ovat hävittäneet kiviaineksia ennen 3,8 miljardin vuoden takaista aikaa. ”Mutta kuussa tiedämme jo, että Maasta peräisin olevia meteoriitteja on säilynyt Apollo-astronauttien keräämissä näytteissä”, Kargel sanoo. ”Maan varhaisista meteoriiteista voisimme saada tietoa planeettamme mantereiden synnystä, ensimmäisistä merien jäljistä Maassa, alkukantaisen ilmakehän koostumuksesta – ja elämän synnystä.”
Parker on yhtä lailla innostunut kuun tutkimuspotentiaalista. ”Se on ollut lähes koskemattomana viimeiset 4,5 miljardia vuotta”, hän sanoo. ”Se on aurinkokunnan historian museo.” Hänen mukaansa Kuun etuvartioaseman potentiaaliset hyödyt heijastavat Etelämantereelle perustetuista tukikohdista jo saatuja hyötyjä. ”Maan otsonikerroksen reiän löysivät napatutkijat, jotka tekevät myös ratkaisevaa työtä ilmastonmuutoksen ja ilmaston lämpenemisen vaikutusten selvittämiseksi planeetallamme. Tällaisen tuoton voisimme saada Gatewayn perustamisesta.”
Kuuhun palaamiseen on kuitenkin muitakin syitä. Monien avaruusharrastajien mielestä sen tutkiminen ja hyödyntäminen on välttämätöntä, jos aiomme ottaa seuraavan suuren askeleen avaruudessa: lähettää ihmisiä Marsiin. ”Se on ihmiskunnan todellinen tavoite”, Parker sanoo. ”Ihmisten saaminen sinne turvallisesti on kuitenkin uskomattoman vaikea tehtävä. Meidän on ensin opittava valloittamaan Kuu.”
Kansainvälisen avaruusaseman rakentamisen ja käytön myötä ihmiset ovat oppineet hallitsemaan avaruutta lähellä Maata. Se kiertää noin 400 kilometriä Maan yläpuolella, Parker sanoo. ”Kuu sen sijaan kiertää 400 000 kilometrin päässä Maasta, tuhat kertaa kauempana. Näin kaukana sijaitsevan vihamielisen ympäristön hallitseminen edellyttää kaikenlaisten teknisten esteiden voittamista. Sitten olemme paremmin varustautuneita, kun alamme tarkastella Marsia, joka on 400 miljoonan kilometrin päässä – miljoona kertaa kauempana Maasta kuin avaruusasema. Tästä tulee pitkä prosessi.”
Rees varoittaa. ”On olemassa taipumus nähdä Mars ratkaisuna kaikkiin ongelmiin Maassa. Me vain siirrymme uudelle planeetalle ja pelastamme lajimme. Mutta se on vaarallinen harhaluulo. Meidän on ratkaistava Maan ongelmat tässä ja nyt. Ilmastonmuutoksesta selviytyminen voi tuntua pelottavalta, mutta se on helppo nakki verrattuna selviytymiseen Marsissa.”
Kuuhun palaamiselle on kuitenkin myös toinen, vielä koskettavampi syy, joka keskittyy 50 vuotta sitten siellä käyneisiin henkilöihin. Kuun pinnalle pääsi vain kuusi Apollo-lentoa, joissa jokaisessa oli kaksi miestä miehistönä. Näin ollen vain 12 ihmistä on koskaan kävellyt kuun pinnalla. He kaikki olivat miehiä, syntyneet 20- ja 30-luvuilla Amerikan keskilännessä, olivat joko perheidensä ainoita lapsia tai perheidensä vanhimpia – ja Apollo 15:n James Irwiniä lukuun ottamatta kaikki olivat olleet partiolaisia. Matkalla kuuhun ja takaisin kukin ansaitsi kahdeksan dollaria päivässä, josta vähennettiin maksu vuoteesta Apollo-avaruusaluksessa.
Kriittistä on se, että nämä ovat ainoat ihmiset, joilla on koskaan ollut omakohtaista kokemusta toisessa maailmassa seisomisesta, ja vain neljä heistä on yhä elossa: Apollo 11:n Buzz Aldrin (nyt 89-vuotias), Apollo 15:n David Scott (87-vuotias), Apollo 16:n Charles Duke (83-vuotias) ja Apollo 17:n Harrison Schmitt (84-vuotias).
”Kun otetaan huomioon heidän ikänsä, uskon, että pian voi olla aika, jolloin ei ole enää yhtään ihmistä, jolla olisi omakohtaisia muistoja toisesta maailmasta”, Rees lisäsi. ”Kuten miljoonat muutkin ihmiset, pidän sitä surullisena.”
Avaruustutkijoiden edessä oleva kysymys on siis suoraviivainen: onko mahdollista, että toinen ihminen kävelee Kuun pinnalla ennen kuin viimeiset Apollo-kuukävijät kuolevat? Viime aikoihin asti vastaus olisi ollut ”todennäköisesti ei”. Gatewayn rakentamisen aikataulu oli vaatimaton ja hidas, eivätkä astronautit olisi todennäköisesti päässeet sen avulla Kuun pinnalle ainakaan vuosikymmeneen.
Mutta tuo aikataulu joutui hiljattain sekaisin, kun Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence ilmoitti maaliskuussa, että Valkoinen talo ohjaa Nasaa vauhdittamaan Gateway-hankkeen ihmiskäyttöön tarkoitettua osuutta niin, että astronautit voisivat lentää Kuun pinnalle vuoteen 2024 mennessä. Monet epäilevät, että tämä on mahdollista. Esimerkiksi mitään laskeutumisalusta, jolla tämä laskeutuminen voitaisiin tehdä, ei ole vielä suunniteltu.
On kuitenkin olemassa mahdollisuus, että tämä aikataulun muutos antaa yhdysvaltalaiselle astronautille lähitulevaisuudessa mahdollisuuden astua Kuun pinnalle niin, että eloonjäänyt Apollo-astronautti näkee, kuinka toinen ihminen seuraa hänen jalanjälkiään.
Kriittinen asia on se, että kun Apollo-astronautit lensivät kuuhun, näytti siltä, että tieteiskirjallisuus oli käynyt todellisuudeksi, Rees sanoo. ”Olisi hyvä, jos voisimme palauttaa tuon ihmetyksen tunteen, jos ei muuta.”
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä