Pelko lähestyvästä sodasta ja kutsunnasta on kiihtynyt sen jälkeen, kun Yhdysvaltain joukot tappoivat iranilaisen kenraali Qassem Soleimanin tammikuun alussa.
Väärää tietoa levisi sosiaalisen median alustoilla. Selective Service Systemin verkkosivusto kaatui 3. tammikuuta.
Jotkut ihmiset saivat jopa vilpillisiä tekstiviestejä, joiden väitettiin tulevan armeijan rekrytointikomennuskunnalta ja joissa kerrottiin, että heidät oli valittu kutsuntoihin.
Yhdysvalloissa ei kuitenkaan tällä hetkellä ole kutsuntoja, eikä niitä ole ollut sitten vuoden 1973, jolloin Vietnamin sota päättyi. Vuonna 1979 annetulla lailla uudistettiin vaatimus, jonka mukaan miesten on ilmoittauduttava Selective Service -palveluun 18-vuotissyntymäpäivänään, mutta virasto ei voi kutsua ketään asevelvolliseksi ilman kongressin molempien kamarien ja presidentin hyväksyntää.
Nuorten miesten ja heidän läheistensä kokema pelko oli kuitenkin todellista, ja sillä pelolla on historiaa.
Sotilaskutsunnan välttäminen ei ole uutta
Amerikkalaiset miehet ovat jo pitkään etsineet keinoja välttää kutsunta. Soleimanin kuoleman jälkeen jotkut nuoret miehet käyttivät Twitteriä ja uhkasivat peruuttaa liittovaltion opintolainahakemuksensa, koska laki edellyttää, että heidän on rekisteröidyttävä valikoivaan palvelukseen, jotta he voivat saada taloudellista tukea. Tämä on kuitenkin vasta viimeisin iteraatio kutsuntojen välttämisyrityksistä.
Vähemmistö yhdistää 1960-luvun, jolloin Vietnamin sota riehui, kutsuntojen vastustamiseen. Tarinat siitä, miten varusmiespalvelusta voitettiin, kulkivat silloin laajalti suusanallisesti. Vuoteen 1972 mennessä huhut siitä, miten pitkälle miehet menisivät reputtaakseen kutsuntoja edeltävän lääkärintarkastuksen, olivat yleistyneet niin paljon, että kansanperinteen tutkijat olivat huomanneet ne. Kertomukset miehistä, jotka olivat tatuoineet rivouksia vartaloonsa, matkustaneet Tijuanaan leikkaukseen, jossa polvet pikemminkin pilattiin kuin korjattiin, tai jopa piilottaneet eläviä eläimiä ruumiinonteloihinsa kokeiden aikana, tekivät suuren kierroksen.
Mutta kutsuntojen vastustamisella on paljon varhaisemmat juuret Yhdysvalloissa. Sisällissodan aikana pohjoisen ja etelän köyhemmät valkoiset miehet tunsivat erityisesti joutuneensa kutsuntalakien kohteeksi, jotka tarjosivat varakkaammille valkoisille miehille laillisia keinoja välttää asepalvelus.
Konfederaatiossa heidän tyytymättömyytensä pakotti lopulta muuttamaan lakia, mikä rajoitti varakkaiden mahdollisuuksia kiertää kutsuntoja. Pohjoisessa köyhien valkoisten miesten pelko ja paheksunta johtivat tunnetusti kutsuntamellakoihin New Yorkissa vuonna 1863. Viiden päivän aikana tyytymättömien valkoisten työläisten ja heidän perheidensä joukkoja hyökkäsi ensin hallituksen rakennuksia ja sitten afroamerikkalaisia ja mustien omistamia rakennuksia ja yrityksiä vastaan. He syyttivät hallitusta kutsunnasta ja afroamerikkalaisia sodasta, erityisesti sen jälkeen, kun Abraham Lincoln oli aiemmin samana vuonna allekirjoittanut vapautusjulistuksen.
Toisessa maailmansodassa Selective Service oli riippuvainen massiivisista julkisista mediakampanjoista vakuuttaakseen miehet siitä, että heidän olisi noudatettava kutsuntoja. Vaikka useimmat lopulta suostuivat, paikalliset lautakunnat kohtasivat huomattavaa vastustusta.
Mutta jopa toisen maailmansodan aikana, joka oli oletetun yhtenäisyyden ja päättäväisyyden hetki natsi-Saksan ja keisarillisen Japanin voittamiseksi, amerikkalaiset miehet vastustivat kutsuntoja. Vaikka pysyvänä muistona on, että ”suurin sukupolvi” ryntäsi liittymään armeijaan Pearl Harboriin tehdyn hyökkäyksen jälkeen, heidän halukkuutensa on enemmän myytti kuin todellisuus.
Babies over bombs
On totta, että lähes 80 prosenttia 1920-luvulla syntyneistä amerikkalaisista miehistä palveli lopulta armeijassa toisen maailmansodan aikana, ja suhteellisen harvat julistautuivat aseistakieltäytyjiksi tai vastustivat aktiivisesti kutsuntoja.
Miljoonat miehet kuitenkin etsivät laillisia keinoja välttääkseen sen, että heidät ylipäätään olisi kelpuutettu palvelukseen. Vasta sen jälkeen, kun valintakoelaitos tiukensi lykkäyksiä koskevia määräyksiä, liittovaltion hallitus pystyi vetämään niin monia miehiä univormuun.
Omat tutkimukseni ovat osoittaneet, että kun kongressi antoi luvan toisen maailmansodan kutsuntoihin vuonna 1940, 65 prosenttia 17 miljoonasta ilmoittautuneesta miehestä sai lykkäyksen riippuvuudesta. Tämä tarkoitti sitä, että isät ja naimisissa olevat miehet, joilla ei ollut lapsia, eivät joutuneet kutsuntoihin.
Monet olivat kiirehtineet alttarille. Kansallisarkiston asiakirjoista käy ilmi, että asevelvollisuusikäisten nuorten miesten avioitumisaste kasvoi 25 prosenttia vuosien 1940 ja 1941 välillä. Syntyvyys nousi samalla tavoin. Kongressi muutti lopulta lakia siten, että lykkäyksen saivat vain ne huollettavat henkilöt, jotka olivat syntyneet tai hankittu avioliiton tai adoption kautta ennen Pearl Harboria.
Tämä muutos johti siihen, että valintakoelaitos kehitti yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten vauvan likimääräinen hedelmöittymisajankohta mitattaisiin. Ennen 7.12.1941 alkanut raskaus toisi uudelle isälle lykkäyksen, mutta sen jälkeen alkaneet raskaudet eivät takaisi samanlaista etuoikeutta.
’Kaivaa lykkäyksiä’
Pyrkimykset välttää kutsunta toisen maailmansodan aikana ulottuivat myös naisiin. Vuoden 1942 puolivälissä arviolta 500 000 vaimoa irtisanoutui sotatyöstään vahvistaakseen aviomiestensä vaatimuksia saada lykkäystä varusmiespalvelukseen.
Yritykset tiukentaa riippuvuusvaatimuksia johtivat yhteen sodan rumimmista poliittisista taisteluista, kun lainsäätäjät ja paikalliset kutsuntalautakuntien jäsenet vannoivat, etteivät kutsuisi edes yhtä isää. Eräs senaattori varoitti, että isien kutsuminen palvelukseen johtaisi siihen, että kansakunnassa vaeltelisi ”susilaumoja”, joissa olisi ilkivaltaa aiheuttavia lapsia.
Sotaministeriö tarvitsi kuitenkin lisää miehiä, ja tähän tarpeeseen ei yksinkertaisesti riittänyt niitä, jotka eivät olleet aviomiehiä tai isiä. Kun totaalisen sodan työvoimatarpeet pakottivat asiaan, lainsäätäjät lopulta taipuivat ja sallivat aviomiesten ja isien värväyksen. Vuoden 1945 puoliväliin mennessä vain 0,5 prosentilla miehistä oli edelleen lykkäyslupa.
Miehet, jotka onnistuivat saamaan lykkäyksen kutsunnasta, koska heidän työnsä teollisuudessa ja maataloudessa tuki sotaponnistuksia, pitivät kiinni työpaikoistaan.
Miesten asenteet asevelvollisuutta kohtaan käyvät selvästi ilmi Kalifornian telakkatyöläisten keskuudessa tehdystä tutkimuksesta, jotka olivat vapautettuja asevelvollisuudesta. Telakkatyöläiset, jotka olivat tarpeeksi terveitä palvellakseen armeijassa, irtisanoutuivat harvoin, kun taas ne, joiden terveysongelmat tekivät heistä palveluskelvottomia, irtisanoutuivat rankaisematta.
Ympäri maata nuoret miehet etsivät perheidensä avustuksella keinoja, joilla he pystyisivät välttämään aikansa, rahansa ja ruumiinsa uhraamisen sotaan. Kansasin isät ostivat pojilleen maata viljeltäväksi. Pohjois-Carolinan kiilteenkaivostyöläiset, jotka toimittivat tärkeää sotamateriaalia, lähtivät ”kaivamaan lykkäyksiä”.
Vankilan uhka
Sotilaallisen työvoiman virkamiehet ovat aina joutuneet kamppailemaan miesten (ja nyt myös naisten) pelkojen ja oman edun tavoittelun kanssa riippumatta ulkomaisen uhan asteesta ja luonteesta.
Kun asevelvollisuus on ollut aktiivinen, poliittisten päättäjien on täytynyt käyttää vankilatuomion uhkaa sekä lupausta eduista, kuten matalakorkoisista asuntolainoista ja korkeakouluopinnoista, houkutellakseen miehet täyttämään asevelvollisuuden. Nykyisellä aikakaudellamme, jolloin armeijan henkilöstö koostuu yksinomaan vapaaehtoisista, heidän on täytynyt lisätä räjähdysmäisesti näiden etujen saatavuutta vedotakseen yksilöiden omaan etuun.
Puolustusministeriö on tarjonnut terveydenhuoltoa, koulutusta, asuntoja ja paljon muuta paitsi sotilaille, merimiehille, lentomiehille ja merijalkaväen sotilaille myös varusmiesten perheille pitääkseen armeijan täydessä miehityksessä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että rekrytointimateriaalit toimivat parhaiten silloin, kun niissä keskitytään pikemminkin yksilöllisiin saavutuksiin kuin kunnian tai isänmaallisuuden ihanteisiin, sillä ideologia on harvoin tarpeeksi vahva voittamaan kansalaisten vastenmielisyyden uhrautumista kohtaan.
Useimmat nuoret ovat oppineet odottamaan, että armeija toimii ilman heitä, ja ne, jotka haluavat värväytyä, tekevät sen vapaaehtoisesti.
Mutta huoli uudesta sodasta Lähi-idässä yhdistettynä sitä seuranneeseen sosiaalisen median myrskyyn horjutti sitä herkkää tasapainoa, jonka kaikki vapaaehtoiset joukot ovat saavuttaneet amerikkalaisten keskuudessa. Amerikkalaisten pelko ja haluttomuus osallistua varusmiespalvelukseen nousi jälleen pintaan.
Tämä pelko ilmeni uudessa muodossa – sosiaalisessa mediassa – mutta pelko itsessään on vanha.