Sanan etymologia näyttää olevan tämä: yhdistelmä ranskan kielen ”hors” sanoista ”dehors”, joka tarkoittaa ulkopuolella, ja ”crux”, joka tarkoittaa ”olemusta”. Horcrux on siis laite, jolla sielu (olemus) pidetään ruumiin ulkopuolella.
Horcrux luodaan laittamalla käsin osa sielusta johonkin esineeseen. Ensin sielu on jaettava kahtia, jolloin toinen osa jää ihmiskehoon, kun taas toinen osa on tarkoitettu Horcruxiin. Tämä jakaminen tapahtuu ”pahuuden korkeimmalla teolla”, murhalla, joka ”repii sielun kappaleiksi.”
Toiseksi on käytettävä voimakasta loitsua saadakseen jaetun sielun hallintaansa, jotta noita tai velho voi fyysisesti siirtää sen esineeseen, jonka hän on valinnut hirnyrkiksi.
Horcruxin luominen on epäluonnollista ja moraalitonta. Professori Slughorn toteaa, että ”sielun on tarkoitus pysyä ehjänä ja kokonaisena… sen jakaminen on luonnonvastainen teko”. Siitä, tarkoittaako tämä, että Horcruxin luominen on luonnostaan pahaa, voidaan kiistellä, mutta sitä selvästi paheksutaan ainakin velhoyhteisössä, mikä näkyy erityisesti siinä, että Dumbledore kieltää sen käsittelyn Tylypahkassa.
Kuoleman varjelusten jälkeinen analyysi
Kuoleman varjeluksista oppimamme perusteella Horcruxien luomisesta on syytä huomioida jotakin uutta.
Todellakin, jos velho syyllistyy holtittomasti murhaan, hän voi vahingossa luoda Horcruxin toimittamatta tarvittavia loitsuja.
Alhaalla Godric’s Hallow’ssa tuona kylmänä halloween-iltana Voldemort pystyi halkaisemaan sielunsa niin tehokkaasti, koska hän oli niin paha, että kohdisti Avada Kedavransa avuttomaan Harry-vauvaan. Mutta kun otetaan huomioon, että tämä vahingossa tapahtunut hirnyrkkien luominen tapahtui tiedostamatta, on ihmeteltävä, missä määrin Voldemortin keho teki sen luonnostaan – missä määrin siitä on tässä vaiheessa tekstiä tullut hänelle alitajuinen ruumiintoiminto kuin hengitys?
Sarjassa esiintyvillä hirnyrkeillä on luojansa tavoin kyky pettää ja manipuloida. (Tarkemmat tiedot kustakin niistä löydät täältä). Mutta miksi niillä on näitä ominaisuuksia, jos niiden tarvitsee vain olla olemassa, jotta niiden luoja elää?
Helppo selitys on, että se on puolustusmekanismi. Mikä olisikaan parempi tapa avuttomalle sielunpalaselle selvitä hengissä kuin käyttää potentiaalisen tuhoojan omia tunteita häntä vastaan? Ajattele mitä medaljonki teki Ronille ennen kuin hän puukotti sitä Kuoleman varjeluksissa! Se kidutti häntä mielikuvilla Harrysta suutelemassa Hermionea. Kuka tietää, mitä vahinkoa Ron olisi voinut tehdä itselleen ja muille, jos Harry ei olisi ollut paikalla rauhoittamassa häntä?
Mutta ehkä Horcruxeilla on paljon synkemmät motiivit. Se, että Voldemort ei edes tuntenut sitä, kun ne tuhoutuivat, saattaa tarkoittaa, että Horcruxeilla on jossain määrin erilliset, yksilölliset identiteetit. Vaikka suurin osa Horcruxeista luotiin elottomista esineistä, oliko niistä tehty tuntevia, kun niihin liitettiin pala Voldemortin sielua? Onko niillä mieli? Onko niillä haluja? Jos hirnyrkit ovat kuin Voldemortin lapsia, hän on yhtälön ainoa vanhempi – näin ollen on täysin järkevää, että nämä uudet luomukset ovat täsmällisiä kopioita Voldemortista itsestään. Jos hyväksymme tämän teorian, Horcruxin luominen voi olla hyvin lähellä kloonausta.
Mitä Horcrux haluaisi itselleen, tarvitsee vain katsoa toiseen kirjaan, jossa sankarimme kohtasivat Tom Riddlen vanhan päiväkirjan. Salaisuuksien kammiossa tuo ensimmäinen (tai toinen) meille esitelty Horcrux yritti saada ihmisruumiin imemällä elämän Ginny Weasley-parasta:
Vaikka tämä ei ehkä pidä paikkaansa kaikkien hirnyrkkien kohdalla, tämän hirnyrkin tarkoitus oli olla enemmän kuin pelkkä kirja, ja se jo itsessään todistaa, että hirnyrkeillä on oma tahto – tai ehkä – tahto, joka peilaa lordi Voldemortin tahtoa.
Vai onko tämän Horcruxin tinkimättömässä päättäväisyydessä tulla täydelliseksi kenties jotain muutakin toteutettavissa? Ehkä revitty sielunpala välittää siitä enemmän kuin mistään muusta; luomansa haavan parantamisesta hinnalla millä hyvänsä. Sillä ehkä sillä on jonkinlainen tieto tuskallisesta kohtalostaan.”
Mutta älkäämme unohtako, että Voldemort laittoi näihin hirnyrkkiin melkoisen määrän maagisia loitsuja. On hyvin mahdollista, että nämä loitsut antoivat Horcruxeille sekä aggressiivisen käyttäytymisen (joka ei välttämättä ole luontaista) että niiden itsesuojeluhengen…(Mutta analyysin vuoksi tarkastellaan molempia mahdollisuuksia!)
Elävät Horcruxit
Lordi Voldemortin luomista seitsemästä Horcruxista kaksi oli eläviä olentoja: Nagini, käärme, ja Harry Potter, velhopoika.
Elävät hirnyrkit säilyttävät vahvan yhteyden ”luojaansa”. Harry Potterin osalta hänen yhteytensä Voldemortin kanssa ilmeni hänen otsassaan olevana tuskallisena arpena ja myöhemmin satunnaisina vierailuina Pimeän lordin mielessä. Voldemortin sielun infuusio mahdollisti sen, että Harry pystyi puhumaan parseltounguea – se melkein huijasi lajitteluhattua laittamaan hänet Slytheriniin. Jopa ensimmäisinä vuosina, kun hän oli takaisin Tylypahkassa, Harry saattoi tuntea sen, kun Voldemort oli huimapäinen tai paloi vihasta.
Nagini sen sijaan saattoi saada huomattavamman lisäyksen kykyihinsä sen jälkeen, kun se oli muutettu hirnyriksi. Käärme oli loppujen lopuksi tarkoituksellinen hirnyrkki, ja kuinka monta käärmettä tunnet, jotka voivat ottaa haltuunsa kuolleen ruumiin? Naginin tarinan perusteella on turvallista olettaa, että elävä hirnyrkki, jos se on tehty kaikkia luomisen sääntöjä noudattaen, saa tietyn määrän maagisia taitoja ja tietoisuutta, jotka ylittävät sen, mikä on luonnollista.
Vielä yksi asia elävistä hirnyrkeistä: sen lisäksi, että on olemassa yhteys luojaan, on olemassa myös itse hirnyrkkien välinen yhteys. Tällainen esiteltiin ensimmäisen kerran Feeniksin ritarikunnassa, kun Harry näki unta Arthur Weaselyn hyökkäyksestä. Horcruxien luontainen yhteys oli syy siihen, miksi Harry tunsi olevansa käärme tuossa painajaisessa.
Elävien Horcruxien vaikutuksia on vaikea selvittää. Sillä vaikka yhteys on karmiva ja jopa häiritsevä, se on myös oudon romanttinen. Nämä Horcruxit näyttävät antavan vanhalle termille ”sielunkumppanit” laajan uuden merkityksen. Ja Voldemort on hirveän kiintynyt käärmeeseensä… mutta ehkä tämä keskustelu tarvitsee oman osionsa. Joka tapauksessa on hyvin mielenkiintoista, että – halusi Voldemort sitä tai ei – Harry Potterista tuli ensimmäinen ihminen, jolle hän todella avautui.”
How To Destroy a Horcrux
”Katumus. Sinun täytyy todella tuntea, mitä olet tehnyt.”
Katumus on varma keino tuhota hirnyrkit, mutta se on kuitenkin luojalleen kaikkein kivuliain. Ja koska syyllisyyden muodostaminen oli Voldemortin käsityskyvyn ulottumattomissa, kolmikko valitsi muut tunnetut tuhoamisvälineet: Basiliskihampaan, Godric Gryffindorin miekan ja FiendFyren.
Käytän edellä sanaa ”eliminoida” kuvaamaan lähinnä sitä täydellistä tuhoa, joka on välttämätöntä Horcruxin tuhoamiseksi. On kuitenkin tärkeää muistaa, että Jo:n työn kannalta Horcrux tuhoutuu, mutta revitty sielunpalanen ei. Pikemminkin se nostetaan toiseen maailmaan. Jo:n ja hänen uskonnollisten käsitystensä mukaan sielu on varsin ikuinen ja siirtyy pikemminkin toiseen maailmaan sen jälkeen, kun sen astia on tuhottu. Ja kuten Hermione kerran Kuoleman varjeluksissa kuvaili, toisin kuin ihmisruumis, sielu hirnyrkissä on täysin riippuvainen astiastaan. On siis huomattava, että edellä luetellut menetelmät kohdistuvat vahvasti lumottuun astiaan – ei sieluun.
Saimme vain välähdyksen siitä, mitä sielunpalaselle todella tapahtuu, kun se poistetaan sensaatiomaailmasta – mutta saamamme näky oli huolestuttava:
On turvallista päätellä, että tämä ikuinen, kiduttava, kauhistuttava elämä oli Voldemortin katkaistun sielun jokaisen palasen kohtalo. Siitä, muuttuiko Voldemort itse myös vauvan muotoon, voimme vain arvailla. Mutta voitte olla varmoja, että hänen rangaistuksensa ei olisi pienempi kuin sen kidutetun olennon, jonka Harry näki ”King’s Crossissa”
.