Tiedemiehet ajattelevat usein, että jos he osallistuisivat historian tutkimiseen, se olisi enemmän kuin lievästi epäkunnioitettavaa. Jotkut menevät niin pitkälle, että laittavat toimistonsa oviin kylttejä, joissa lukee: ”Me emme tutki historiaa, me teemme sitä.”
Harrastukset ovat tietysti ihan ok, mutta historian, erityisesti tieteen historian, harrastaminen on joidenkin mielestä ensimmäinen hälyttävä merkki seniiliydestä. Oli miten oli, historia ei tämän näkemyksen mukaan ole tiedettä. Tiede tähtää yleisiin totuuksiin, mitä laajempiin, sitä parempi. Tiede on tulevaisuuteen suuntautunutta; se tekee ennusteita, joiden avulla voimme suunnitella ja parantaa tulevaisuuttamme.
Historia sen sijaan on kiinnostunut erityisestä ja menneestä. Sikäli kuin historiassa on kyse erityisestä, sitä pidetään triviaalina. Sikäli kuin siinä on kyse menneisyydestä, se saattaa vaikuttaa siltä, ettei sillä ole enää merkitystä tulevaisuutemme kannalta. Tieteen historia on vielä pahempi. Tutkimalla menneisyyden teorioita, henkilöitä ja tieteellisiä kulttuureja tämänkaltaisen historian sanotaan olevan johdannainen, sillä siitä puuttuvat todelliset omat ideat. Sellaisena se tuhlaa arvokkaita resursseja, sekä älyllisiä että taloudellisia, joita voitaisiin muuten käyttää todelliseen tieteelliseen edistykseen.
Tämä on voimakas argumentti, ja siihen uskotaan laajalti. Mutta lähes kaikki siinä on väärin. Jokainen laboratoriokirja on kirjaus tietyistä tapahtumista, ja ennen kuin muste on kuivunut, jokainen näin raportoitu tapahtuma on perusteellisesti ja peruuttamattomasti menneisyyttä. Jokainen koe ja jokainen mittaus on tietty tapahtuma. Ja siihen mennessä, kun voimme käyttää niitä, ne ovat menneisyydessä. Tiede, jossa ei ole näitä menneisyyden yksityiskohtia, ei ole tiedettä lainkaan; se on pelkkää spekulatiivista metafysiikkaa tai dogmaattista myytinmuodostusta.
Tieteen ja tiedemiesten sekaantuminen historiaan ei lopu tähän. Usein sen itseymmärrys on se, että todellinen tiede keksii uusia ideoita, mutta historia on täysin johdannainen, vanhojen kuluneiden ideoiden kertaamista. Silti samat tiedemiehet haluavat väittää, että heidän uusimmat näkemyksensä edustavat edistystä. Edistyksen väittäminen edellyttää nykyisten teorioiden vertailua menneisyyden teorioihin; se edellyttää menneiden teorioiden kuvausta ja tulkintaa. Omien näkemysten puolustaminen edellyttääkin usein sitä, että yleisö saadaan näkemään vaihtoehdot tietyllä tavalla niin, että oma näkemys on luonnollinen seuraava askel eteenpäin. Tämä on kirjallisuuskatsauksen ja ennen kaikkea katsausartikkelin tehtävä. Kyseessä on tulkitseva ja paradigmaattisesti historiallinen työ. Kyllä, kyse on menneisyydestä. Mutta ne, jotka hallitsevat katsausartikkeleita, hallitsevat myös nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Kun ymmärrämme, mitä historia (myös tieteen historia) on, se ei ole pelkkä harrastus. Se on tieteen kannalta yhtä keskeistä kuin kokeelliset tulokset ja sen tulevaisuuden kannalta yhtä elintärkeää kuin tutkimusapuraha.
Lisäkeskustelua varten ks: Richard Creath, ”The Role of History in Science”, Journal of the History of Biology, (2010) 43: 207-14.