UUSIMATAMORAS – Useimmat ihmiset eivät ajattelisi kellon soimista.
Mutta 1800-luvulla kellon soiminen saattoi merkitä, että vainajat eivät olleet elossa.
Jokainen, joka haudattiin tahattomasti elävältä, veti arkussa olevasta narusta, jotta kello soisi ylhäällä.
”Kellon tarkoitus oli, että jos sinut (tahattomasti) haudattiin elävältä, sinun piti tunnustella arkun ympärillä… narua”, Matamoras Historical Societyn puheenjohtaja John Miller sanoi.
”Sinun piti soittaa tuota kelloa.”
Hautakellojen uskotaan olleen käytössä Cooperin hautausmaalla lähellä Monroen piirikunnan rajaa Rinard Mills Roadin varrella, Miller sanoi.
Se voisi olla sanonnan ”pelasti kello” alkuperä, hän sanoi.
Miller sanoi, että tavallisesti piippu johti alaspäin mullan läpi arkun sisään. Arkussa ja sen ulkopuolella kulki naru kelloon. Ihmiset vahtivat hautausmaata siltä varalta, että kello soi, jolloin elävältä haudattu henkilö pelastettaisiin.
Hän sanoi, että ilman nykyaikaisempaa tekniikkaa jotkut ihmiset, joilla oli hyvin alhainen pulssi ja hengitystaajuus, saatettiin enemmän haudata elävältä. Myöskään palsamointia ei ollut.
”Usein ihmiset julistettiin kuolleiksi, vaikka he eivät todellisuudessa olleetkaan”, Miller sanoi. ”Heräisit ja olisit haudassasi. Se saa niskakarvat nousemaan pystyyn.”
Tarina Cooperin hautausmaan kellosta on kiertänyt vuosia lähiseudun asukkaiden välillä. Todisteena kellosta kerrottiin olevan putki, joka kohosi maasta yhden hautakiven vieressä hautausmaan vasemmassa takakulmassa. Vaikka todisteita tästä putkesta ei enää näy, sen tarina elää.
Millerin mukaan Cooperin hautausmaa perustettiin vuonna 1821, ja sen ensimmäiseksi hautaajaksi haudattiin Nancy Pugh.
”Hautauksia ei ollut ennen kuin vasta 30 vuotta myöhemmin, vuonna 1851”, hän sanoi. ”Kaikki kolme hautausta olivat myöhään syksyllä, ja siitä he saivat nimen Cooper Cemetery.”
Seuraavat kolme hautausta olivat Elisha Cooperin, joka oli kuollessaan 60-vuotias, Mary Cooperin, 8-vuotias, ja John Cooperin, 2-vuotias.
Viimeisin hautaus oli Perley McKnightin hautaus marraskuussa 2012.
Vaikka Cooperin hautausmaan kello on jo kauan sitten kadonnut jäljettömiin, sen perintö elää edelleen.
Jim Moore, 61, Little Hockingista asui nuoruudessaan Cooperin hautausmaan lähellä. Vaikka hän ei ole käynyt hautausmaalla vuosiin, hän muistaa yhä kuulleensa kellosta ja etsineensä sitä.
”Muistan, kun olin lapsi ja juttelin isän kanssa”, Moore sanoi. ”Hän kertoi minulle siitä. Hauta oli tavallaan uponnut hautausmaan vasemmassa takakulmassa. Siellä oli ehdottomasti jotain, josta isäni huomautti. Se oli kuin reikä, jossa oli putken tyyppinen juttu.”
Moore sanoi, että hautausmaan kellon tarinalla on ollut pysyvä vaikutus.
”Tiedäthän, että kun olet lapsi, kaikki on jotenkin pelottavaa”, Moore sanoi. ”Se oli aina jotain, minkä muistin. Se on tavallaan yllättävää, ja se on vain yksi niistä asioista, jotka ovat jääneet mieleeni.”
Tämän päivän ajankohtaiset uutiset ja lisää postilaatikkoosi