Lehdistötiedote
Grammy-ehdokkaat Beth Hart & Joe Bonamassa julkaisevat uuden levynsä ’Black Coffee’ 26. tammikuuta
Sisältää kappaleita, jotka ovat tehneet tunnetuksi Edgar Winter, Ray Charles, Etta James, Steve Marriot, Ella Fitzgerald, Peggy Lee, Lucinda Williams, LaVern Baker & jne.
On kulunut neljä vuotta siitä, kun laulaja-lauluntekijä ja blues-rockin voimahahmo Beth Hart ja kitarasankari Joe Bonamassa julkaisivat vuonna 2013 kriitikoiden ylistämän, Grammy-ehdokkuuden saaneen ja Billboardin listaykköseksi nousseen blues-albumin Seesaw. Sen jälkeen molemmat ovat olleet liekeissä ja ratsastaneet luovilla hyökyaalloilla sekä studiossa että livenä. Niinpä aika oli täydellisesti pohjustettu yhdistymään jälleen yhdeksi kokoelmaksi, joka sisältää polttavia tulkintoja kymmenestä soul-jalokivestä, joiden kaksoset Hartin henkeäsalpaava lauluääni, joka pyyhkäisee ja sukeltaa syvälle laulun vatsaan, ja Joen mestarillisen ilmaisuvoimainen soitto tekevät 26. tammikuuta 2018 ilmestyneestä Black Coffee -levystä mukaansatempaavan kuunneltavaa.
Tuottajana jälleen poikkeuksellinen Kevin ’The Caveman’ Shirley (Joe Bonamassa, Led Zeppelin, Black Crowes, Aerosmith, Iron Maiden, Rush), tuloksena on huikea vuoristorata, joka kaivautuu syvälle soul-katalogiin, jossa he kunnioittavat mutta keksivät uudelleen Edgar Winterin, Ettan, Jamesin, Ike & Tina Turnerin/Steve Marriotin, Ella Fitzgeraldin, Lil’ Greenin, LaVern Bakerin, Howlin’ Wolfin, Lucinda Williamsin ja Waldeckin kappaleita. Jokaisessa niistä on se majesteettinen sydän ja sielu, jota Beth ja Joe vuodattavat jokaisella levyllä.
Rekisteröity viidessä päivässä Studio at the Palmsissa, Las Vegasissa elokuussa 2016 hienoimpien muusikoiden kanssa, he ovat jälleen kerran palauttaneet mieleen muutamia tuttuja nimiä: Anton Fig (rummut/perkussiot), Ron Dziubla (saksofoni), ja Lee Thornburg (Horn Arrangements/Trumpet/Trombone) ja toivottivat tervetulleiksi Reese Wynansin (koskettimet), Michael Rhodesin (basso), Rob McNelleyn (rytmikitara), Paulie Cerran (saksofoni), Mahalia Barnesin (taustalaulu), Jade Macraen (taustalaulu) ja Juanita Tippinsin (taustalaulu).
Keskustellessaan Black Coffeen, Seesaw’n, vuoden 2011 Don’t Explainin ja vuoden 2014 Live in Amsterdamin sessioista Shirley kertoo, mitä he haluavat saavuttaa: ”Yritämme olla kaivamatta vanhoja soul-klassikoita, joita on tehty monta kertaa. Yritämme löytää erilaista kierrettä siihen, alun perin kyse oli siitä, että yritämme löytää joitakin kappaleita, joita ihmiset eivät tunne lainkaan, ja tuoda ne takaisin ihmisten tietoisuuteen.”
Yksi tällaiseksi kappaleeksi Joe ehdotti albumin avaavaa Give It Everything You Got -kappaletta, joka on otettu Edgar Winterin White Trash -albumilta vuodelta 1971. Hard rockia kohtaavalla Stax-vaikutteisella soundillaan bändi tarjoaa mahtavan esityksen. ”En usko, että monet tuntevat tuota kappaletta, se on vanha soul-klassikko, mutta se ei oikeastaan kuulu niiden kappaleiden panteoniin, joita odotetaan”, Shirley sanoo. ”Yksi asia, jonka Jeff Beck oli kerran sanonut minulle ja jota pidin niin ihanana, oli” Hart selittää. ”Hän sanoi, että heti kun tulet mukavaksi, ja jos pysyt siinä, alat kuolla taiteilijana. Ja minusta tuntuu, että yksi Joen kanssa työskentelyn lahjoista on se, että olen aina epämukava – hyvällä tavalla. ”
Shirley lisää bändistä: ”Nuo kaverit vain soittivat livenä, he vain tulivat sisään ja soittivat, oli mielettömän uskomatonta olla studiossa, kun se tapahtui, bändi oli niin mahtava.”
Lullaby of the Leaves, jonka alun perin levytti Ella Fitzgerald, oli yksi vähemmän tunnetuista kappaleista vuoden 1964 Hello Dolly -albumilla, ja kuten he lähestyivät Strange Fruitia Seesaw’lla, he muokkasivat kappaleen herkäksi, mutta mietteliääksi ja elokuvamaiseksi tarjonnaksi.”
”Itselleni on mahdollisuus tutkia sellaista musiikkia, jota olen aina ihaillut kaukaa”, Bonamassa paljastaa. ”Mutta ette halua kuulla minun laulavan Ella Fitzgeraldia…” hän selittää Bethin yhtyessä mukaan. ”En ikinä tekisi Ella Fitzgeraldia ilman, että olisin Joen kanssa, asiat, joita saan tehdä kanssasi, ovat asioita, joita luulen kasvaneeni aina haluten tehdä, mutta en koskaan uskonut pystyväni siihen”.”
Gospelilla maustettua R&B-harjoitusta Saved, jonka alun perin esitti LaVern Baker – vasta toinen naispuolinen sooloartisti, joka valittiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1991 – on coveroinut mm; Elvis Presley, Brenda Lee, Billy Fury, Elkie Brooks ja The Band muun muassa, ja se on täydellä kaasulla riehakas, kieli poskessa – hetki, joka on kirjoitettu sellaisen henkilön näkökulmasta, joka on elänyt nopeaa ja löysää elämää, mutta joka on sitten ”pelastunut” ja seisoo nyt kadunkulmassa saarnaten ohikulkijoille. Aivan toisenlainen tunnelma vallitsee myös muhkeassa Soul on Fire -kappaleessa, jossa he kunnioittavat Bakerin kaikkien aikojen ensimmäistä soolojulkaisua.
Sitting On Top of The World on jääkylmä klassikko, jonka ovat levyttäneet eräät maailman ikonisimmista artisteista; Ray Charles, Howlin’ Wolf, B.B. King, Cream ja Grateful Dead ovat kaikki jättäneet siihen leimansa. Tässä kappaleessa Bonamassan hehkuvan kitaran ja Wynanin koskettimien pyörteinen kaksintaistelu ja Hartin ääni vie kappaleen stratosfääriin. Lucinda Williamsin Joy-kappaleen huumaavalla lyönnillä on vastustamaton gutturaali groove. ”Meillä on sellaisia kappaleita, joissa se oli niin meluisa jammailu studiossa, ja rakastan sitä kappaletta, sen energiaa.” Shirley innostuu. Addicted, on peräisin itävaltalaisen elektroniikkatrio Waldeckin vuonna 2007 ilmestyneeltä trip-hopiin nojaavalta albumilta, johon Shirley törmäsi lomamatkalla ja ”shazasi” sen.
Hehkuva Damn Your Eyes on peräisin Etta Jamesin vuoden 1988 comeback-levyltä Seven Year Itch, Kansas Joe McCoyn jazz-blues Why Don’t You Do It Right? teki ensimmäisen vaikutuksen Lil Greenin vuoden 1941 versiolla ennen kuin Peggy Lee coveroi sen vuotta myöhemmin, joka myi yli miljoona kappaletta sen jälkeen, kun se esiintyi elokuvassa Stage Door Canteen vuonna 1943, molemmissa näkee pimeän jälkeisen baarihuoneen jazzin loistavan läpi. He valjastavat prime Steve Marriot hänen versioida Ike & Tina Turnerin Black Coffee, inspiraatio tulee hänen versionsa livenä BBC: n Old Grey Whistle Test vuonna 1973, joka näkee Beth laulaa tulta, raivoa ja sielua.
”Se on todella perustuu laulu”, Bonamassa selittää. ”Emme voi leikata näitä kappaleita ilman, että Beth laulaa, ja kun hän alkaa laulaa, se on liima, joka inspiroi meitä saamaan ylimääräiset 10 prosenttia irti soitosta. Jos vain leikkaisimme ne ja laulaisimme myöhemmin, taikaa ei olisi.”
”Se on jotain, minkä me kaksi lopetimme monta, monta vuotta sitten”, Hart myöntää. ”Siinä oli kaikki tämä kerrostaminen ja kerrostaminen, ja sitten on aika laulaa, ja on kuin et enää edes tekisi musiikkia. Mikään ei vedä vertoja sille, että voi istua livenä ja nähdä Joen, nähdä rummut, nähdä basson ja nähdä Kevinin. Voin tuntea värähtelyt, se muuttaa koko jutun.”
”Kevin todella ymmärtää sen”, hän jatkaa. ”Se on kuin hän olisi kirjoittanut tuon idean. Se vain toimii parhaiten, vanhoina vanhoina aikoina, niin se tehtiin, pahat laulajat ja pahat muusikot saivat pari tuntia aikaa saada koko levyn valmiiksi tai mitä ikinä he tekivätkään, ja se oli siinä, oli aika lähteä.”
Yksi sessioiden tärkeimmistä puolista on puskea kaikkia niin paljon kuin mahdollista. ”He ovat studiossa aina mukavuusalueensa ulkopuolella, tämä sessio ei varsinkaan ollut mukava sessio”, Shirley paljastaa. ”Kaikki lähtivät pois tuntien itsensä haastetuiksi. Se on kiehtovaa. Menemme studioon viideksi päiväksi ja kaikkia muusikoita haastetaan, he ovat kaikki erittäin hyviä muusikoita, erittäin kokeneita muusikoita, alansa huippuja, mikään ei ole helppoa, tämä ei ole mikään kesä ruohikossa -sessio, jossa soitetaan vain pari sointua, tässä ihmiset kaivautuvat syvälle.”