Harry ja evankeliset
by Richard Peace
Yhteiskunnassa, jossa fundamentalistit kieltäytyvät päästämästä lapsiaan keppostelemaan halloweenina, olisi pitänyt odottaa, että Harry Potteria vastaan olisi vastustusta. Ja itse asiassa J. K. Rowlingin ennennäkemättömän menestyksekäs lastenfantasia nostatti myrskyn Pohjois-Amerikan evankelioimiston teekannussa.
”Kun taikuus ja yliluonnollinen paha erotetaan toisistaan, okkulttiset käytännöt on mahdollista esittää hyvinä ja terveellisinä”, kirjoitti atlantalainen kasvattaja John Andrew Murray Focus on the Family -järjestön Citizen-lehdessä vuonna 1999. ”Kristittyjen vanhempien velvollisuus on vastustaa Harry Potteria”, Murray sanoi, koska Raamattu tuomitsee noituuden (5. Moos. 18:9-12) ja kehottaa kristittyjä ”välttämään kaikenlaista pahaa” (1. Tess. 5:22).
Christity Today -lehden 26. lokakuuta 2000 ilmestyneessä numerossa Jacqui Komschlies varoitti niin ikään ”Harry Potterin vaaroista” ja julisti: ”Riippumatta siitä, miten taikuutta sarjassa kuvataan, meidän on muistettava, että tosielämässä noituus voi johtaa ja johtaa kuolemaan – ikuiseen ja ikuiseen.” Joidenkin kristittyjen vanhempien mielestä, Christian Parenting Today -lehden syys-lokakuun 2000 numerossa, Harry oli viattomasta hymystään huolimatta ”puhdasta pahuutta”.
Se ei kestänyt kauaa, ennen kuin maallinen media huomasi asian.
”Älkää antako meille pieniä velhoja, Potter-vastaiset vanhemmat huutavat”, otsikoi Jodi Wilgoren 1. marraskuuta 1999 ilmestyneen jutun Jodi Wilgorenin artikkelin New York Timesissa. Seuraavien kahden vuoden aikana englantilais-amerikkalaisessa lehdistössä julkaistiin kymmeniä raportteja, joissa luetteloitiin uskonnollisia vastalauseita kirjoja vastaan – niiden ydin oli, että, kuten Toronto Globe and Mailin Joan Bodger asian ilmaisi, ”Potter-vastaiset vanhemmat tuntuvat pelkäävän, että Rowlingin kirjat ovat ohjekirjoja taikuudesta.”
Eikä Potter-vastaisuus ollut pelkkää puhetta. Vuonna 2000 Potter-sarja nousi American Library Associationin ”Ten Most Challenged Books” -listan ykköseksi. (Haaste on vanhempien, kirjastonkäyttäjien tai muiden tahojen kirjallinen valitus, jossa pyydetään kirjan poistamista yleisestä kirjastosta tai koulukirjastosta.)
AP:n 9. marraskuuta 2001 julkaiseman uutisen mukaan Kansasissa sijaitseva kirjasto perui kirjojen lukemisen kirjojen maagista sisältöä koskevien valitusten vuoksi, kun taas Jacksonvillessä, Flacon osavaltiossa, lapsilta vaadittiin vanhempien lupalappuja, jos he halusivat lukea Potter-kirjoja koulukirjastoissa. Joe Williams St. Louis Post-Dispatch -lehdestä kertoi 19. joulukuuta, että kirjastot ainakin 19 osavaltiossa olivat kieltäneet kirjojen lukemisen.
Yksi Potterin vastaisten aktivistien strategiasta oli väittää, että koska Yhdysvaltain korkein oikeus on tunnustanut wicca-uskon, joka on viimeaikaisen noitavainon uskonto, Harry Potter -kirjan lukeminen ääneen julkisessa koulussa rikkoisi kirkon ja valtion välistä eroa. Reutersin mukaan oikeustoimien uhka johti todellakin siihen, että luokkaretki, jonka aikana 100 Agassiz Middle Schoolin oppilasta Fargossa, Pohjois-Dakotassa, oli tarkoitus nähdä elokuva ”Harry Potter ja velhokivi”, peruttiin.”
Oliko mitään todisteita siitä, että Potter-kirjat ruokkivat kiinnostusta noituutta ja okkultismia kohtaan? St. Petersburg Timesin Sharon Tubbs totesi 1. marraskuuta 2001, että Lontoossa toimiva Pagan Federation oli raportoinut, että se oli ”hukkunut” druideja ja noitia koskeviin kyselyihin, ja selitti lisääntyneen kiinnostuksen johtuvan tv-sarjoista, kuten ”Buffy the Vampire Slayer” ja Harry Potter -kirjoista.
Kommentaattorit, kuten John Monk, Columbian osavaltiossa sijaitsevan The Staten pääkirjoitustoimittaja, torjuivat tällaiset väitteet. ”Yhtä hyvin voisi sanoa, että ”Tuulen viemää” opettaa nuoria lukijoita orjanomistajiksi tai että ”Aarresaari” houkuttelee lapsia merirosvoiksi tai että ”Peter Pan” kehottaa lapsia pakenemaan kotoa”, Monk kirjoitti 22. lokakuuta 1999.
”Kaukana siitä, että Rowlingin romaanit heikentäisivät lapsen uskoa, ne maalaavat tarpeeksi ison kankaan, jotta ne voivat herättää lapsen mielikuvituksen, mutta ne eivät kuitenkaan tyrkytä viihdytyksen nimissä vieraita dogmeja”, Pittsburgh Post-Gazette -lehden pääkirjoituksessa kirjoitti Pittsburgh Post-Gazette -lehti 4. joulukuuta 1999. J.K. Rowlingia itseään siteerattiin laajalti sanomalla, että kaikista hänen tapaamistaan tuhansista faneista ”yksikään lapsi ei ole tullut luokseni ja sanonut: ’Rouva Rowling, olen niin iloinen, että olen lukenut nämä kirjat, koska nyt haluan olla noita.'”
Ja Harrylla oli myös evankeliset puolustajansa.
”Taikuus näissä kirjoissa on puhtaasti mekaanista, ei okkulttista”, kirjailija ja aktivisti Charles Colson vaati marraskuussa 1999 radio-ohjelmassaan Breakpoint. ”Toisin sanoen Harry ja hänen ystävänsä loitsivat, lukevat kristallipalloja ja muuttuvat eläimiksi – mutta he eivät ota yhteyttä yliluonnolliseen maailmaan… sellaista tosielämän noituutta, jonka Raamattu tuomitsee.” Colson jatkoi kehumalla Harrya ja hänen ystäviään heidän ”rohkeudestaan, lojaaliudestaan ja halukkuudestaan uhrautua toistensa puolesta – jopa henkensä uhalla.”
Syys-lokakuussa 2000 ilmestyneessä Potter-vastaisia huolenaiheita käsittelevässä raportissaan Christian Parenting Today -lehti väitti, että vaikka Potter-kirjat ”eivät ole kristillisyyteen keskittyviä eivätkä edistä kristinuskoa, ne tarjoavat silti voimakkaita oppitunteja myötätunnosta, rohkeudesta, uhrautumisesta ja siitä, kuinka riskistä huolimatta pitää toimia oikein.” Tänä tammikuussa Fuller Theological Seminaryn kollegani Robert Johnson kertoi Southern California Christian Times -lehdelle: ”Harry Potterin koko teema on, että paha ei kestä rakkautta. Harry Potterin viesti ei ole ’ryhdy velhoksi’ vaan ’usko ihmeisiin’.”
Muut uskonnolliset perinteet eivät juuri osoittaneet merkkejä siitä, että Harry olisi häirinnyt heitä. Itse asiassa jotkut ottivat hänet myönteisesti vastaan.
Lontoon Sunday Timesissa 2. syyskuuta 2001 ilmestyneessä jutussa ”Church Puts Faith in Harry Potter” Phil Miller kertoi New Yorkin Syracusessa sijaitsevan St. Elizabeth Ann Setonin roomalaiskatolisen kirkon oppitunneista, joissa kirjoja käytettiin opettamaan uskonoppia. Oppitunneilla, joihin osallistui yli 1 000 lasta, opettajat pukeutuivat kirjojen hahmoiksi ja sisustivat osan kirkosta näyttämään Tylypahkan, Harryn ja hänen ystäviensä käymän velhokoulun, näköiseksi.
Oppitunneilla verrattiin Harryn päähän syntynyttä salaman aiheuttamaa arpea Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkiin ja sitä, että Harryn pikkulapsi pelasti äitinsä rakkauden avulla pahalta Voldemortilta, kristilliseen kuoleman voittamiseen rakkauden avulla. ”Minusta se oli luovin näkemäni opetusohjelma”, isä John Wagner sanoi. ”Jotkut ihmiset ovat huolissaan tällaisista kuvista ja mielikuvituksesta, mutta Ilmestyskirjassakin on kuvia lohikäärmeistä ja monipäisistä hirviöistä.”
Fundamentalistien ainoat liittolaiset antipotterismissa olivat mielenkiintoisesti wiccat. ”Kaikki ovat tyytymättömiä siihen, että muut uskovat kirjoilla olevan mitään tekemistä heidän uskontonsa todellisuuden kanssa”, Jan Glidewell kertoi St. Petersburg Timesissa 16. marraskuuta 2001. ”He sanoivat aivan oikein, että Harryn lentävillä luudilla ja muuntautumisloitsuilla on suunnilleen yhtä paljon tekemistä wiccan kanssa kuin lentävillä matoilla on tekemistä sufismin kanssa, pääsiäispupuilla kristinuskon kanssa tai Miami Beachilla asumisella juutalaisuuden kanssa.”
”En ole hulluna Harryyn” -juttu näytti jo kulkeneen loppuun, kun se sai yhtäkkiä uuden käänteen, kun viime joulukuussa julkaistiin näyttävä elokuvaversio J.R.R. Tolkienin klassisen trilogian ensimmäisestä teoksesta, Taru sormusten herrasta. Kävi nimittäin ilmeiseksi, että samat ihmiset, jotka olivat tuominneet Harry Potterin pahan okkultismin lähteenä, suhtautuivat suopeasti Tolkienin yhtä fantastiseen maailmaan.
Kuten Bruce Nolan totesi New Orleans Times-Picayune -lehdessä tammikuun 19. päivänä New Orleans Times-Picayune -lehdessä, sekä Kampusristiretki Kristuksen puolesta -järjestö (Campus Crusade for Christ) että Focus-järjestö (Focus on the Family) arvostelivat Sormusten herraa myönteisesti, ja ne ovat julkaisseet nettisivuillaan sivujakin, joiden tarkoituksena on ollut auttaa ymmärtämään sitä. Lyhyesti sanottuna, mikä teki Keski-Maan velhosta Gandalfista hyvän voiman ja Tylypahkan velhosta Dumbledoresta pahan agentin?
Tämä kysymys ei jäänyt Tolkienin fundamentalistiharrastajilta huomaamatta. Kuten Jim Ware myönsi Focus on the Family -lehden joulukuun numerossa: ”useampi kuin muutama elokuvakatsoja ihmettelee, mistä tässä on kyse. Varsinkin vakavasti ajattelevat kristityt. Tonttuja, kääpiöitä, velhoja, peikkoja, taikasormuksia – emmekö ole käyneet tällaista läpi ennenkin? Eikö ’Taru sormusten herrasta’ ole vain jälleen yksi Harry Potterin okkulttiseen maailmaan sijoittuva temmellyskenttä?”
Joulukuun 27. päivän artikkelissa Boston Globen uskontokirjoittaja Michael Paulson piirsi rinnastukset näin. ”Näillä kahdella romaaneista elokuviksi muuttuneella sarjalla on paljon yhteistä: pieni orpo ottaa yhteen pimeän pahan kanssa taikuuden, onnen ja jonkin kosmisen elementin avustamana.” Voisi vielä lisätä, että molemmat kirjat ovat brittiläisten kirjailijoiden kirjoittamia; molemmat kirjailijat käyttävät nimikirjaimia (J.K. Rowling ja J.R.R. Tolkien); molemmat tarinat on kerrottu monisäikeisissä sarjoissa (joita on myyty miljoonia kappaleita); molemmat ovat tarinoita, joita lukevat sekä lapset että aikuiset; molemmat luovat fantasiamaailmoja; molemmissa esiintyy pimeitä voimia, jotka pyrkivät aiheuttamaan tuhoa maailmassa, ja joiden apuna on pahoja velhoja ja vastustajina hyviä velhoja.
Missä oli siis eroa?
Paljon oli tekemistä kirjoittajien itsensä kanssa. Kuten Paulson asian ilmaisi: ”Tolkien oli harras katolilaiseksi kääntynyt, jonka uskonto vaikutti hänen kirjoittamiseensa, kun taas Rowling, joka kuuluu Skotlannin kirkkoon, ei ole korostanut uskontoaan keskeisenä osana elämäkertaansa. Tolkien oli myös tunnetun kristityn kirjailijan C.S. Lewisin ystävä ja läheinen työtoveri.” Lewis onkin ottanut evankelisessa maailmassa suojeluspyhimyksen roolin, koska hän on puolustanut vankkumattomasti historiallista kristinuskoa, jota hän on ilmaissut kristillistä apologetiikkaa käsittelevässä kirjasarjassa ja artikkeleissa, suositussa lastenkirjasarjassa (Narnian kronikat) ja jopa tieteiskirjallisessa trilogiassa.
Fundamentalistien keskuudessa sitä vastoin puhuttiin, että Rowling oli itsekin eräänlainen noita. Elokuussa 2000 Crossroads- ja Worthy News -lehdissä kirjoittanut Berit Kjos väitti, että Rowling oli kasvanut ”rakastamalla okkultismia”. Hänen lapsuudenystävänsä Vikki Potter (!) kertoi Kjosille: ”Meillä oli tapana pukeutua ja leikkiä noitia koko ajan. Veljeni pukeutui velhoksi. Joanne luki meille aina… teimme hänelle salaisia taikajuomia. Hän lähetti meidät aina hakemaan oksia taikajuomia varten.”
Ja aivan kuin tämä ei riittäisi aiheuttamaan fundamentalisteille kylmiä väreitä, Claudia Puig kertoi USA Today -lehdessä 16. marraskuuta, että Rowling oli tutkinut laajasti länsimaista taikaperinnettä. ”Juoni ja erityinen maaginen ympäristö ovat Rowlingin omaa keksintöä, mutta lähes kaikkien olentojen ja niiden urotekojen – samoin kuin loitsujen, taikajuomien ja tapahtumien yliluonnollisten selitysten – juuret ovat eurooppalaisessa kansanperinteessä, ja jotkin viittaukset ulottuvat tuhansia vuosia taaksepäin… Rowlingin rikkaan yksityiskohtaiset, huolellisesti tutkitut tarinat ammentavat satoja vuosia vanhasta historiasta.”
Ei siis niin, että Sormusten herra olisi ollut nimenomaan kristillinen. Toisin kuin vaikkapa Narnian sankarileijona Aslan, siinä ei ollut Jeesuksen sijaista. Focus on the Family -artikkelissaan Jim Ware tukeutui Tolkienin usein siteerattuun huomautukseen kirjeestä ystävälle: ”Taru sormusten herrasta on tietysti pohjimmiltaan uskonnollinen teos … aluksi tiedostamattaan, mutta tarkistuksessa tietoisesti.”
Konservatiivisen yleiskristillisen Touchstone-lehden tammi-helmikuun 2002 numerossa vanhempi päätoimittaja David Mills väitti, että Taru sormusten herrasta on itse asiassa kristillinen teos – ”siinä mielessä, että sen kristillisyyden voisi päätellä tarinasta itsestään”. Yksi Millsin johtopäätöksistä liittyi kaitselmuksen oletettuun rooliin: ”Korkeampien voimien” olemassaolo on tarinan kannalta ratkaisevan tärkeää, mutta ne ”näkyvät vain sen kautta, miten ne vaikuttavat hahmoihin ja tapahtumiin.”
Wall Street Journal -lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessaan Brian Carney esitti maallistunutta mieltymystä Tolkieniin ja hylkäsi Potter-kirjat moraalittomana versiona hyvän ja pahan välisestä taistelusta. ”Harry on tietenkin Hyvä, ja velho Voldemort, joka tappoi Harryn vanhemmat, on Paha. Miksi Voldemort on paha? No, hän haluaa ’ottaa vallan’, saamme tietää, ja hän tappaa ihmisiä. Harry on hyvä, koska hän on kiltti, emmekä voi olla sympatisoimatta häntä, koska Voldemort tappoi hänen vanhempansa. Tämä on hyvin suoraviivaista tavaraa, eikä siinä ole juuri mitään kiistettävää. Mutta siinä on myös vähän perusteltavaa.” Hän huomauttaa: ”Moraalisesti katsottuna Harryn taikamaailma on banaali.”
Sitä vastoin, Carney kirjoitti, Tolkien ”kaivautuu syvemmälle” tarinassaan, joka tutkii, mitä tapahtuu, kun hyviä ihmisiä houkutellaan käyttämään sormuksen massiivista voimaa ”hyvään” vain huomatakseen, että sormus turmelee heidätkin. Tolkien osoitti ”eettiset haasteet, joita me kaikki kohtaamme yksilöinä ja kansakuntina.”
Evankelisen maailman toisella puolella on fundamentalistinen oikeisto ja sen syvään juurtunut pelko ”maallista kulttuuria” kohtaan. Tuo kulttuuri on vihollinen, korruption paikka, valtakunta, jossa noituus todella on olemassa (vaikkakin enimmäkseen piilossa).
Jos näin on, ja useimmat fundamentalistit uskovat näin olevan, silloin Harry Potterin vastustamisesta tulee elintärkeää. Hänellä on mahdollisuus herättää heidän lastensa uteliaisuus ja siten houkutella heidät tutkimaan tätä salaperäistä, maagista valtakuntaa, joka on paha. Harry Potter -kirjat aktivoivat näitä pelkoja osittain siksi, että niissä käytetään tavanomaisia noituuden tunnusmerkkejä: piikkihattuja, luudanvarsihattuja, loitsuja, kristallipalloja jne.
Evankelisen maailman toisella puolella tämä ei ole enimmäkseen ongelma. Harry Potter on vain lastensatu (ja vieläpä hyvä sellainen). J.K. Rowlingin vankka valinta ”hyvän” puolelle hyvän ja pahan välisessä taistelussa osoittaa, ettei hän ole mikään saatanan valtakunnan värvääjä. Kun hän antaa moraalisia lausuntoja, ne ovat kristillisten arvojen mukaisia (esim. rakkaus vahvimpana voimana, itsensä toisen puolesta uhraamisen voima). Noituuden piirteet ovat pelkkää rekvisiittaa. Mikset siis nauttisi hyvästä, hyvin kerrotusta tarinasta? Sitä paitsi Harry Potter saa lapset lukemaan.
Loppujen lopuksi kysymys ei ole siitä, sisältääkö fiktiivinen tarina velhoja, noitia ja taikuutta, vaan siitä, miten se kerrotaan ja kenen toimesta. Konservatiiviset kristityt ovat tyytymättömiä, kun heidän mielestään tarina vie lapsia kohti okkultismiin perustuvaa taikuutta ja kirjailijalta puuttuu ortodoksisuuden valtakirja. He ovat tyytyväisiä, kun tarinan ymmärretään kumpuavan uskosta ja johtavan (ainakin potentiaalisesti) uskoon. Tolkien ja hänen velhonsa saavat ikään kuin lähtöpassit Tolkienin henkilökohtaisen kristillisen sitoutumisen ja C.S. Lewisin imprimaturin vuoksi.
Tolkien vs. Potter -kamppailun toinen kierros käydään tänä syksynä, kun kummankin sarjan toinen elokuva ilmestyy. Pysykää kuulolla.