Koska graafisen romaanin tarkasta määritelmästä kiistellään, muodon alkuperä on tulkinnanvarainen.
The Adventures of Obadiah Oldbuck on vanhin tunnustettu yhdysvaltalainen esimerkki tähän tarkoitukseen käytetystä sarjakuvasta. Se sai alkunsa sveitsiläisen karikatyristin Rodolphe Töpfferin vuonna 1828 ilmestyneestä Histoire de M. Vieux Bois -julkaisusta, ja sen julkaisi ensimmäisen kerran englanninkielisenä käännöksenä vuonna 1841 lontoolainen Tilt & Bogue, joka käytti vuoden 1833 pariisilaista piraattipainosta. Ensimmäisen amerikkalaisen painoksen julkaisi vuonna 1842 Wilson & Company New Yorkissa käyttäen vuoden 1841 painoksen alkuperäisiä painolaattoja. Toinen varhainen edeltäjä on veljesten J. A. D. ja D. F. Readin kirjoittama Jeremiah Saddlebagsin matka kultakaivoksille (Journey to the Gold Diggins by Jeremiah Saddlebags), joka on saanut innoituksensa Obadiah Oldbuckin seikkailuista. Vuonna 1894 Caran d’Ache toi esiin ajatuksen ”piirretystä romaanista” Le Figaro -lehdelle lähettämässään kirjeessä ja aloitti 360-sivuisen sanattoman kirjan työstämisen (jota ei koskaan julkaistu). Yhdysvalloissa on pitkät perinteet aiemmin julkaistujen sarjakuvien uudelleenjulkaisemisesta kirjan muodossa. Vuonna 1897 Hearst Syndicate julkaisi tällaisen Richard Outcault’n The Yellow Kid -kokoelman, ja siitä tuli nopeasti myyntimenestys.
1920-luvulta 1960-luvulleToimitus
Keskiaikaisen puupiirrospiirrosperinteen herääminen uudelleen henkiin 1920-luvulla, ja belgialaisen Frans Masereelin mainitaan olleen tämän heräämisen ”kiistaton kuningas”. Hänen teoksiinsa kuuluu muun muassa Passionate Journey (1919). Myös yhdysvaltalainen Lynd Ward työskenteli tämän perinteen parissa julkaisemalla Gods’ Man -teoksen vuonna 1929 ja jatkamalla uusien julkaisujen julkaisemista 1930-luvulla.
Muita prototyyppisiä esimerkkejä tältä kaudelta ovat yhdysvaltalaisen Milt Grossin He Done Her Wrong (1930), kovakantisena kirjana julkaistu sanaton sarjakuva, ja Une semaine de bonté (1934), surrealistisen taidemaalarin Max Ernstin kollaasikuvista koostuva sekvenssikuviin kirjoitettu romaani. Samoin Charlotte Salomonin teos Life? or Theater? (sävelletty 1941-43) yhdistää kuvia, kerrontaa ja kuvatekstejä.
1940-luvulla julkaistiin Classics Illustrated, sarjakuvasarja, joka sovitti pääasiassa merkittäviä, julkisia romaaneja itsenäisiksi sarjakuviksi nuorille lukijoille. Citizen 13660, kuvitettu, romaanin mittainen kertomus japanilaisten internoinnista toisen maailmansodan aikana, julkaistiin vuonna 1946. Vuonna 1947 Fawcett Comics julkaisi sarjakuvaromaanin nro 1: ”Anarcho, Dictator of Death”, 52-sivuisen sarjakuvan, joka oli omistettu yhdelle tarinalle. Vuonna 1950 St. John Publications tuotti digest-kokoisen, aikuisille suunnatun ”kuvaromaanin” It Rhymes with Lust, joka oli film noir -vaikutteinen palanen steelown-elämää ja jonka pääosassa oli juonitteleva, manipuloiva punapää nimeltä Rust. Kirjoittaja ”Drake Waller” (Arnold Drake ja Leslie Waller), piirtäjä Matt Baker ja piirtäjä Ray Osrinin 128-sivuinen kuvakirja osoittautui niin menestyksekkääksi, että se johti toiseen kuvakirjaan, The Case of the Winking Buddha, jonka kirjoittivat pulp-kirjailija Manning Lee Stokes ja kuvittaja Charles Raab. Sarjakuvapiirtäjä Harvey Kurtzman kirjoitti ja piirsi Will Eisnerin monikerroksista kuvaromaania A Contract with God (1978) ennakoiden vuonna 1959 julkaistun nelikerroksisen sarjakuvakirjan Harvey Kurtzman’s Jungle Book (Ballantine Books #338K).
1960-luvun loppupuolella yhdysvaltalaiset sarjakuvapiirtäjät alkoivat seikkailla sarjakuvamuodon kanssa entistä enemmän. Gil Kane ja Archie Goodwin julkaisivat itse 40-sivuisen, aikakauslehden kokoisen sarjakuvaromaanin His Name Is… Savage (Adventure House Press) vuonna 1968 – samana vuonna Marvel Comics julkaisi kaksi The Spectacular Spider-Manin numeroa vastaavassa muodossa. Kolumnisti ja sarjakuvakirjailija Steven Grant väittää myös, että Stan Leen ja Steve Ditkon Doctor Strange -tarina Strange Tales -lehdessä numeroissa 130-146 on ”ensimmäinen amerikkalainen graafinen romaani”, vaikka se julkaistiin sarjamuodossa vuosina 1965-1966. Vastaavasti kriitikko Jason Sacks kutsui 13-osaista ”Panther’s Rage” – sarjakuvien ensimmäistä tunnettua otsikoitua, itsenäistä, moniosaista tarinakaarta – joka ilmestyi vuosina 1973-1975 Black Panther -sarjassa Marvelin Jungle Action -lehdessä, ”Marvelin ensimmäiseksi graafiseksi romaaniksi”.
Samaan aikaan Manner-Euroopassa Tintinin tai Asterixin seikkailujen kaltaisten suosittujen strippisarjojen keräilyperinne johti alun perin sarjoina julkaistuihin pitkäkestoisiin kertomuksiin.
Vuoteen 1969 mennessä kirjailija John Updike, joka oli nuoruudessaan pohtinut ajatuksiaan sarjakuvapiirtäjän urasta, puhui Bristolin kirjallisuusseurassa ”romaanin kuolemasta”. Updike tarjosi esimerkkejä romaanikirjailijoiden uusista tutkimusalueista ja julisti, ettei hän nähnyt ”mitään sisäistä syytä, miksei kaksin verroin lahjakas taiteilija voisi nousta ja luoda sarjakuvaromaanin mestariteosta”.
Moderni aikakausiMuokkaus
Gil Kanen ja Archie Goodwinin Blackmark (1971), Bantam Booksin kustantama tieteisfiktio-/miekkailu- ja magiapainos, ei alun perin käyttänyt termiä; 30-vuotisjuhlajulkaisun (ISBN 978-1-56097-456-7) takakannen selite kutsuu sitä taannehtivasti ”ensimmäiseksi amerikkalaiseksi graafiseksi romaaniksi”. Academy of Comic Book Arts myönsi Kanelle vuonna 1971 erityisen Shazam-palkinnon, jota se kutsui ”hänen sarjakuvaromaanikseen”. Olipa nimikkeistö mikä tahansa, Blackmark on 119-sivuinen sarjakuvataiteellinen tarina, jossa on kuvatekstejä ja sanapalloja ja joka on julkaistu perinteisessä kirjamuodossa.
Myös eurooppalaiset tekijät kokeilivat pidempää kerrontaa sarjakuvamuodossa. Yhdistyneessä kuningaskunnassa Raymond Briggs tuotti sellaisia teoksia kuin Father Christmas (1972) ja The Snowman (1978), joita hän itse kuvaili ”sarjakuvasarjakuvan pohjattomasta kuilusta” peräisin oleviksi, vaikkakin ne, samoin kuin muut Briggsin teokset, kuten kypsempi When the Wind Blows (1982), on myyty uudelleen graafisina romaaneina termin suosion myötä. Briggs kuitenkin huomauttaa: ”En tiedä, pidänkö tuosta termistä liikaa”.
Ensimmäiset itseoikeutetut graafiset romaanit: 1976-1978Edit
Vuonna 1976 termi ”graafinen romaani” ilmestyi painettuun muotoon kuvaamaan kolmea erillistä teosta. Richard Corbenin kirjoittama Bloodstar (sovitettu Robert E. Howardin tarinasta) käytti termiä kategorisoidakseen itsensä pölykuoressaan ja johdannossaan. George Metzgerin Beyond Time and Again, joka ilmestyi sarjamuodossa underground-comixissa vuosina 1967-1972, oli otsikon sisäpuolella otsikkosivulla otsikolla ”Graafinen romaani”, kun se kerättiin 48-sivuisena, mustavalkoisena, kovakantisena kirjana, jonka julkaisi Kyle & Wheary.
Digest-kokoinen Chandler: Red Tide (1976), jonka Jim Steranko suunnitteli myytäväksi lehtikioskeihin, käytti johdannossaan termiä ”graafinen romaani” ja kannessa ”visuaalinen romaani”.
Seuraavana vuonna Terry Nantier, joka oli viettänyt teini-ikänsä Pariisissa, palasi Yhdysvaltoihin ja perusti Flying Buttress Publicationsin, joka sittemmin yhtiöitettiin nimellä NBM Publishing (Nantier, Beall, Minoustchine), ja julkaisi Racket Rumban, 50-sivuisen parodian noir-dekkarilajityyppisestä sarjakuvagenrestä, jonka oli kirjoittanut ja piirtänyt yksinäinen ranskalaistaiteilija Loro. Tämän jälkeen Nantier julkaisi Enki Bilalin The Call of the Stars -teoksen. Yhtiö markkinoi näitä teoksia ”graafisina albumeina”.
Kirjailija-kuvataiteilija Jack Katzin vuonna 1974 ilmestyneen Comics and Comix Co:n sarjan The First Kingdom kuusi ensimmäistä numeroa koottiin taskukirjaksi (Pocket Books, maaliskuu 1978), joka kuvaili itseään ”ensimmäiseksi graafiseksi romaaniksi”. Sarjakuvan numerot olivat kuvailleet itseään ”graafiseksi proosaksi” tai yksinkertaisesti romaaniksi.
Kirjailija Don McGregorin ja taiteilija Paul Gulacyn Sabre: Slow Fade of an Endangered Species (Eclipse Books, elokuu 1978) – ensimmäinen graafinen romaani, jota myytiin vastikään luoduilla ”suorilla markkinoilla” Yhdysvaltojen sarjakuvakaupoissa – kutsui kirjoittajansa haastatteluissa ”graafiseksi albumiksi”, vaikka kustantaja kutsui sitä ”sarjakuvaromaaniksi” sen aloitussivulla. ”Graafinen albumi” oli myös termi, jota Gene Day käytti seuraavana vuonna kovakantisesta novellikokoelmastaan Future Day (Flying Buttress Press).
Toinen varhainen graafinen romaani, vaikkei siinä ollut itsestään mitään nimitystä, oli Marvel Comicsin Stan Leen ja Jack Kirbyn kirjoittama The Silver Surfer (The Silver Surfer, Simon & Schuster/Fireside Books, elokuu 1978). Merkittävää on, että tämän julkaisi perinteinen kirjankustantaja ja sitä jaettiin kirjakauppojen kautta, kuten myös sarjakuvataiteilija Jules Feifferin Tantrum (Alfred A. Knopf, 1979), jota kuvattiin pölykuoressa ”novel-in-pictures”-romaaniksi.
Termin omaksuminenEdit
Hyperbolistisia kuvauksia pidemmistä sarjakuvista ”romaaneina” esiintyy kansissa jo 1940-luvulla. Esimerkiksi DC Comicsin All-Flash-lehden varhaisissa numeroissa sisältöä kuvailtiin ”romaanin mittaisiksi tarinoiksi” ja ”täyspitkiksi nelilukuisiksi romaaneiksi”.
Varhaisimmassa tunnetussa viittauksessa sarjakuva-arvostelija Richard Kyle käytti termiä ”graafinen romaani” sarjakuva-ammattilaislehti Capa-Alpha #2:ssa (marraskuussa 1964), Comic Amateur Press Alliancen (Comic Amatöörien Lehdistöliitto ACA:n) julkaisemassa uutiskirjeessä, ja uudestaan artikkelissa, joka julkaistiin Bill Spicerin aikakausilehti Fantasia kuvituslehti Fantasy Illustratedissa #5:ssä (keväällä 1966). Eurooppalaisten ja itäaasialaisten graafisten albumien (erityisesti japanilaisen mangan) innoittamana Kyle käytti nimitystä nimittääkseen taiteellisesti ”vakavasti otettavia” sarjakuvia. Tämän jälkeen Spicer toimitti ja julkaisi syksyllä 1967 Kylen tunnustuksella Graphic Story Magazine -nimisen aikakauslehden. The Sinister House of Secret Love #2 (tammikuu 1972), joka kuului DC Comicsin ylipitkien, 48-sivuisten sarjakuvien sarjaan, käytti kannessaan nimenomaan ilmaisua ”graafinen romaani goottilaisesta kauhusta”.
Termi ”graafinen romaani” alkoi kasvattaa suosiotaan kuukausia sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt Will Eisnerin A Contract with God -teoksen (lokakuu 1978) trade paperback-painoksen (ei kuitenkaan kovakantisen) kannessa. Tämä novellikokoelma oli kypsä, monitahoinen teos, joka keskittyi tavallisten ihmisten elämään todellisessa maailmassa Eisnerin omien kokemusten pohjalta.
Eräs tutkija käytti graafisia romaaneja esittelemään graafisuuden käsitettä, teoriaa, jonka mukaan taiteilijan koko persoonallisuus tulee näkyviin hänen visuaalisen esityksensä kautta, jonka hän tekee romaanissa tietystä hahmosta, asetelmasta, tapahtumasta tai esineestä, ja joka voi toimia keinona piirtämistyylin tutkimiseen ja analysointiin.
Vaikka Eisnerin A Contract with God julkaistiin lopulta vuonna 1978 pienemmän yhtiön, Baronet Pressin, toimesta, Eisneriltä kesti yli vuoden löytää kustantamo, joka sallisi hänen teoksensa pääsyn massamarkkinoille. Johdannossaan Eisner mainitsi innoittajakseen Lynd Wardin 1930-luvun puupiirrokset (ks. edellä).
A Contract with Godin kriittinen ja kaupallinen menestys auttoi vakiinnuttamaan termin ”graafinen romaani” yleiseen käyttöön, ja monet lähteet ovat virheellisesti katsoneet Eisnerin olleen ensimmäinen, joka käytti sitä. Näihin lukeutui muun muassa Time-lehden verkkosivusto vuonna 2003, jonka oikaisussa sanottiin: ”Eisner myöntää, että termi ’graafinen romaani’ oli keksitty jo ennen hänen kirjaansa. Mutta hän sanoo: ’En tiennyt tuolloin, että joku oli käyttänyt tätä termiä jo aiemmin'”. Hän ei myöskään ota kunniaa ensimmäisen graafisen kirjan luomisesta.”
Yksi varhaisimmista samanaikaisista termin käyttökohteista Eisnerin jälkeen tuli vuonna 1979, kun Blackmarkin jatko-osa – joka julkaistiin vuosi A Contract with Godin jälkeen, vaikka se oli kirjoitettu ja piirretty 1970-luvun alussa – nimettiin ”graafiseksi romaaniksi” Marvel Comicsin mustavalkoisen sarjakuvalehden Marvel Preview #17 (talvi 1979) kannessa, jossa Blackmark: The Mind Demons – sen 117-sivuinen sisältö säilyi ennallaan, mutta sen paneeliasetelma oli muokattu 62 sivuun sopivaksi.
Tämän jälkeen Marvel julkaisi vuosina 1982-1988 Marvel Graphic Novel -sarjaa, joka koostui 10″ × 7″ kokoisista trade paperbackeista – tosin ne numeroitiin sarjakuvien tapaan numerosta #1 (Jim Starlinin The Death of Captain Marvel) numeroon #35 (Dennis O’Neilin, Mike Kalutan ja Russ Heathin Hitler’s Astrologer, jonka pääosassa oli radio- ja pulp fiction -hahmo Shadow ja joka julkaistiin kovakantisena). Marvel tilasi alkuperäisiä graafisia romaaneja muun muassa seuraavilta tekijöiltä: John Byrne, J. M. DeMatteis, Steve Gerber, graafisten romaanien pioneeri McGregor, Frank Miller, Bill Sienkiewicz, Walt Simonson, Charles Vess ja Bernie Wrightson. Useimpien päähenkilöinä olivat Marvelin supersankarit, mutta toiset, kuten Rick Veitchin Heartburst, sisälsivät alkuperäisiä SF/fantasiahahmoja; toiset taas, kuten John J. Muthin Dracula, sisälsivät sovituksia kirjallisista tarinoista tai hahmoista; ja yksi, Sam Glanzmanin A Sailor’s Story, oli tositapahtumiin perustuva, toisen maailmansodan aikainen merisotatarina.
Karikatyyri Art Spiegelmanin Pulitzer-palkittu Maus (1986) auttoi vakiinnuttamaan sekä termin että käsitteen graafinen romaani valtavirtaisen yleisön mieleen. Kaksi DC Comicsin kirjojen uusintapainosta itsenäisistä minisarjoista teki samoin, vaikka niitä ei alun perin julkaistu graafisina romaaneina: Batman: The Dark Knight Returns (1986), kokoelma Frank Millerin neliosaisesta sarjakuvasarjasta, jossa vanhempi Batman joutuu kohtaamaan dystooppisen tulevaisuuden ongelmia, ja Watchmen (1986-1987), kokoelma Alan Mooren ja Dave Gibbonsin 12-osaista suppeaa sarjakuvasarjaa, jossa Moore toteaa, että hän ”lähti tutkimaan muun muassa vallan dynamiikkaa Hiroshiman jälkeisessä maailmassa”. Näitä ja muita teoksia arvosteltiin sanoma- ja aikakauslehdissä, mikä johti lisääntyneeseen julkisuuteen. Graafisten romaanien myynti kasvoi, ja esimerkiksi Batman: The Dark Knight Returns kesti 40 viikkoa Ison-Britannian bestseller-listalla.
Käsitteen omaksuminen EuroopassaEdit
Pohjois-Amerikan ulkopuolella Eisnerin A Contract with God ja Spiegelmanin Maus johtivat myös ilmaisun ”graafinen romaani” yleistymiseen. Siihen asti useimmissa Euroopan maissa käytettiin neutraalia, kuvailevaa terminologiaa, joka viittasi välineen muotoon eikä sisältöön. Esimerkiksi ranskankielisessä Euroopassa käytetään ilmaisua bandes dessinées – joka on kirjaimellisesti käännettynä ”piirretyt kaistaleet” – kun taas hollantilaiset/flamannit ja skandinaavit käyttävät ilmaisuja stripverhaal (”kaistaletarina”) ja tegneserie (”piirretty sarja”). Eurooppalaiset sarjakuvatutkijat ovat havainneet, että amerikkalaiset käyttivät alun perin graphic novel -nimitystä kaikesta, mikä poikkesi heidän 32-sivuisen sarjakuvakirjan vakiomuodosta, mikä tarkoittaa, että kaikki isokokoiset, pidemmät ranskalais-belgialaiset sarjakuva-albumit kuuluivat sisällöstä riippumatta tähän nimikkeeseen.
Amerikkalaiset sarjakuvakriitikot ovat toisinaan kutsuneet eurooppalaisia graafisia romaaneja ”euro-sarjakuviksi”, ja 1980-luvun lopulla yritettiin tuoda näitä teoksia Amerikan markkinoille. Amerikkalaiset kustantajat Catalan Communications ja NBM Publishing julkaisivat käännettyjä nimikkeitä, pääasiassa Castermanin ja Les Humanoïdes Associésin takakannesta.
Latino-grafiikkaromaanitMuokkaus
La Borinqueña on nimi grafiikkaromaanille ja hahmolle, jonka on luonut Edgardo Miranda-Rodriguez. Borinquen viittaa Puerto Ricoon, La Borinqueña tarkoittaa ”puertoricolainen (nainen)”, ja hän on Columbian yliopiston maan- ja ympäristötieteiden perustutkinto-opiskelija, joka asuu vanhempiensa kanssa Williamsburgissa, Brooklynissa. Hän on ensimmäinen latinalaisamerikkalaisen graafisen romaanin hahmo, joka on esillä Smithsonian-instituutin näyttelyssä. Grafiikkaromaanien saralla on monia muitakin latinalaiskirjailijoita ja -tekijöitä, kuten George Pérez, joka on tunnettu työstään Wonder Womanin parissa.