Vertailtuna etnografiaan, joka tutkii yksittäisiä ryhmiä suoran kosketuksen kautta kulttuuriin, etnologia käyttää etnografien kokoamaa tutkimusta ja vertailee ja vastakkaistaa sitten eri kulttuureja.
Termi ethnologia (kansatiede) on Adam Franz Kollárin (1718-1783) ansiota, joka käytti ja määritteli sen Wienissä vuonna 1783 julkaistussa teoksessaan Historiae ivrisqve pvblici Regni Vngariae amoenitates as: ”kansojen ja kansojen tiede eli se oppineiden miesten tutkimus, jossa he tutkivat eri kansojen alkuperää, kieliä, tapoja ja instituutioita sekä lopuksi isänmaata ja muinaisia asuinpaikkoja voidakseen paremmin arvioida kansoja ja kansoja omana aikanaan”.”
Kollárin kiinnostuksen kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen herättivät hänen kotimaansa monikansallisen ja monikielisen Unkarin kuningaskunnan tilanne ja hänen juurensa sen slovakkien joukossa sekä muutokset, jotka alkoivat syntyä ottomaanien valtakunnan asteittaisen vetäytymisen jälkeen kaukaisemmalla Balkanilla.
Etnologian tavoitteisiin on kuulunut ihmiskunnan historian rekonstruoiminen ja kulttuuristen invarianttien, kuten insestitabun ja kulttuurinmuutoksen, muotoileminen sekä ”ihmisluontoa” koskevien yleistysten muotoileminen, käsitettä, jota eri filosofit (Hegel, Marx, strukturalismi jne.) ovat kritisoineet 1800-luvulta lähtien. Joissakin osissa maailmaa etnologia on kehittynyt itsenäisiä tutkimus- ja pedagogisia oppeja pitkin, ja kulttuuriantropologiasta on tullut hallitseva erityisesti Yhdysvalloissa ja sosiaaliantropologiasta Isossa-Britanniassa. Näiden kolmen termin välinen ero on yhä häilyvämpi. Etnologiaa on pidetty akateemisena alana 1700-luvun loppupuolelta lähtien erityisesti Euroopassa, ja se käsitetään joskus miksi tahansa ihmisryhmien vertailevaksi tutkimukseksi.
Eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden 1400-luvulla tekemillä Amerikan tutkimusretkillä oli tärkeä merkitys uusien käsitysten muotoilemisessa länsimaasta (länsimaailmasta), kuten ”Toisen” käsitteen muodostamisessa. Tätä termiä käytettiin yhdessä ”villien” kanssa, jotka nähtiin joko raakalaismaisena barbaarina tai vaihtoehtoisesti ”jalona villinä”. Sivilisaatio asetettiin siis dualistisesti vastakkain barbaarin kanssa, mikä on klassinen vastakkainasettelu, joka on osa vieläkin yleisempää etnosentrismiä. Etnologian kehitys, esimerkiksi Claude Lévi-Straussin rakenteellisen antropologian myötä, johti kritiikkiin käsityksiä lineaarisesta kehityksestä tai pseudo-oppositiota ”yhteiskunnat, joilla on historia” ja ”yhteiskunnat, joilla ei ole historiaa” vastaan, joita pidettiin liian riippuvaisina rajallisesta näkemyksestä historiasta, joka muodostuu kasautuvasta kasvusta.
Lévi-Strauss viittasi usein Montaignen kannibalismia käsittelevään esseeseen varhaisena esimerkkinä etnologiasta. Lévi-Strauss pyrki rakenteellisen menetelmän avulla löytämään ihmisyhteiskunnan universaaleja invariantteja, joista tärkeimpänä hän piti insestitabua. Tällaisen kulttuurisen universalismin väitteitä ovat kuitenkin kritisoineet useat 1800- ja 1900-luvun yhteiskunnalliset ajattelijat, kuten Marx, Nietzsche, Foucault, Derrida, Althusser ja Deleuze.
Ranskalainen etnologian koulukunta oli erityisen merkittävä tieteenalan kehitykselle 1950-luvun alusta lähtien. Tärkeitä edustajia tässä liikkeessä ovat olleet muun muassa Lévi-Strauss, Paul Rivet, Marcel Griaule, Germaine Dieterlen ja Jean Rouch.
