Kertomuksessa ”Uskontunnustuksen tarve” keskustelimme siitä, miten kristinusko asettaa uskontunnustukset ainutlaatuisella tavalla etusijalle. Kristinusko on Sanan uskonto, Sanan, joka loi maailman, ja Sanan, joka tuli lihaksi ja asui keskuudessamme. Uskollisuus Jumalan Sanalle koostuu osittain siitä, että tämä Sana kaikuu uskontunnustuksessamme. Todellakin, kristillinen usko on ensin lahja tai armo, joka on otettava vastaan, ei työkalu, jota pitää käyttää. Alistuminen kiinteään kaavaan koskee uskon annettavuutta. Uskontunnustukset pitävät meidät siis tilivelvollisina Jumalan sanalle; ne pitävät mielemme liikkumattomana sanan edessä, jotta se voisi mukautua totuuteen.
Apostolin ja Nikean uskontunnustusten edeltäjät
Kun tutkii varhaiskristillisiä uskontunnustuksia, pistää heti silmään kaksi asiaa: kuinka paljon niitä on ja kuinka samankaltaisia ne ovat. Varhaiskristityt käyttivät uskontunnustuksia pääasiassa kahdella tavalla. Ensinnäkin pääasiassa lukutaidottomassa yhteiskunnassa uskontunnustusten ulkoa opettaminen ja lausuminen mahdollistivat sen, että opetukset voitiin vakiinnuttaa pikemminkin suullisesti kuin tekstimuotoisesti. Kasteeseen valmistautuessaan katekumeenit kuulivat sarjan luentoja, joissa esiteltiin uskontunnustuksen kaltainen yhteenveto kristinuskosta, ja heitä vaadittiin sitten lausumaan uskontunnustus seremonian aikana. Kuuluisa esimerkki näistä luennoista on Jerusalemin pyhän Kyrilloksen (315-386) niin sanotut katekeettiset luennot. Hänen luennoistaan tutkijat ovat yrittäneet rekonstruoida uskontunnustuksen, joka hänen katekumeeniensa olisi pitänyt lausua.
Toiseksi uskontunnustuksia käytettiin Raamatun tunnistamiseen ja tulkintaan väärien opettajien ja väärien kirjoitusten yhteydessä. Me seisomme neljännen vuosisadan lopulla tapahtuneen määritellyn pyhien kirjoitusten kaanonin ja kaksituhatta vuotta kestäneen opillisen kehityksen toisella puolella. Voimme mennä ostamaan Raamattua paikallisesta kirjakaupastamme. Voimme tutustua katekismukseen saadaksemme käsityksen siitä, mitä Raamattu tarkoittaa. Mutta varhaisimmassa kirkossa erotettiin vielä, mitkä kirjoitukset olivat aitoja ja mitkä harhaoppisia väärennöksiä. He kiistelivät Raamatun merkityksestä, mikä lopulta johti siihen selkeyteen, jota me nyt pidämme itsestäänselvyytenä. Näinä epävarmoina aikoina piispat ja papit vetosivat siihen, mitä he kutsuivat ”uskonsäännöiksi”, erottaakseen totuuden erehdyksestä. Tämä oli uskontunnustuksen kaltainen tiivistelmä Raamatun juonesta, jonka nämä kirjoittajat sanoivat apostolien itse antaneen. Tunnettu esimerkki ”uskonsäännöstä” on Lyonin piispan Pyhän Irenaeuksen (n. 130-200) kirjoittaman teoksen ”Harhaoppeja vastaan” kirjan I luvun 10 kohta.
Kun tarkastelemme länsimaisen kristinuskon kahta tunnetuinta ja useimmin käytettyä uskontunnustusta – Apostolien uskontunnustusta ja Nikean uskontunnustusta – näemme nämä kaksi aikaisempien uskontunnustusten tai -sääntöjen tehtävää.
Apostolien uskontunnustus
Vaikka vuonna 404 jKr. Tyrranius Rufinus ylläpiti legendaa, jonka mukaan apostolit itse olisivat kirjoittaneet Apostolien uskontunnustuksen, useimmat tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että se on kahdeksannen vuosisadan laajennus Rooman toisen vuosisadan ”roomalaiseksi symboliksi” kutsutusta kaste-uskontunnustuksesta. Sitä käytettiin ensisijaisesti kasteuskontona, ja se on säilyttänyt tämän tehtävänsä tähän päivään asti. Samaan aikaan pyhä Ambrosius (339-397) ja pyhä Augustinus (354-430) kehottivat laumojaan lausumaan päivittäin ”uskon symbolin”. Tämä harras lausuminen on osasyy siihen, miksi se johtaa ruusukkorukousta.
Hän laskeutui helvettiin
Nikon uskontunnustus on laajempi kuin Apostolien uskontunnustus, mutta jälkimmäinen sisältää kaksi väittämää, joille ei ole vastineita Nikonin uskontunnustuksessa. Ensimmäinen on väite, jonka mukaan Jeesus kuoltuaan ”laskeutui helvettiin”. Tämä lause liittyy 1. Piet. 3:18-19:ään, jossa sanotaan:
”Sillä myös Kristus on kuollut syntien tähden kerran kaikkien edestä, vanhurskas vanhurskaiden edestä, tuodakseen meidät Jumalan tykö, sillä hän on lihassa kuollut, mutta hengessä herätetty eloon, ja hän on mennyt ja saarnannut vankeudessa oleville henkiolennoille.”
On olemassa kahta raamatullista termiä, jotka käännetään englanninkielellä sanoilla ”hell”. Ensimmäinen on hades, joka on paikka, jonne ennen Kristusta kuolleet vanhurskaat menivät odottaessaan lunastusta. Toinen on Gehenna, joka on kadotettujen lopullinen rangaistus. Kun Apostolien uskontunnustuksessa sanotaan, että Jeesus ”astui alas helvettiin”, se viittaa tähän ensimmäiseen ”helvetin” käyttöön. Niinpä katekismus selventää tämän lausuman merkitystä seuraavasti:
”Jeesus ei laskeutunut helvettiin vapauttaakseen kadotettuja eikä hävittääkseen kadotuksen helvettiä, vaan vapauttaakseen vanhurskaat, jotka olivat menneet ennen häntä.”
Katolisen kirkon katekismus, 633
Pyhien yhteys
Toinen tunnustus on usko ”pyhien yhteyteen”. Tämä käsitys koskee tapaa, jolla kirkko kolmessa tilassaan – synnintekijä, katuva ja voittaja – jakaa syvän hengellisen yhteyden päänsä, Jeesuksen Kristuksen, kautta.
Pyhät kirjoitukset käsittävät ylivoimaisesti pelastavan suhteen Jumalaan liittona hänen kanssaan. Olemme suuren velkaa tohtori Scott Hahnille osoittaessamme, että ”liitto” on perhesuhteen perustamista. Koko Raamatun ajan Jumala kohtelee meitä johdonmukaisesti lapsinaan ja pyrkii pelastamaan meidät luomalla uusia perheitä. 1. Moos. 1:26:ssa Jumala luo ihmiskunnan ”kuvakseen ja kaltaisekseen”, kieltä, jota käytetään vain muutamaa lukua myöhemmin kuvaamaan Aadamin poikaa Seetiä (1. Moos. 5:3). Kun Jumala aikoo siunata kaikkia maan sukuja, hän lupaa Aabrahamille ja Saaralle, että he saavat ihmeellisen lapsen (1. Moos. 15:4). Kun Jumala pelastaa israelilaiset Egyptistä, hän kutsuu heitä esikoispojakseen (2. Moos. 4:22). Tämä teema siitä, että olemme Jumalan talouden ja perheen jäseniä, huipentuu pyhän Paavalin kuvaukseen meistä ”Jumalan ottopoikina”, jotka olemme Isämme talon perillisiä (ks. Gal. 3:23-4:7). Tämä tarkoittaa, että meidän on ”rakastettava toinen toisiamme” (Joh. 13:24) ja tunnustettava, että ”me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa ja yksitellen toistemme jäseniä” (Room. 12:5).
Jumala ei kutsu meitä pelkästään yksilölliseen tai henkilökohtaiseen suhteeseen häneen. Pikemminkin Jumala haluaa perhesuhteen lastensa kanssa. Hän haluaa, että olemme yhteydessä paitsi häneen myös toisiimme. Meidän tulisi rakastaa ja vaalia kanssakristittyjämme niin kuin rakastamme omaa lihaamme ja vertamme. Tämä on uskomme ”pyhien yhteyteen”. Jeesuksen Kristuksen kautta kirkko on hengellinen perhe, ja perheen tavoin se voi jakaa rukoukset ja hyödyt.”
Nikon uskontunnustus
Nikon uskontunnustuksen ytimessä on tunnustus siitä, että Jeesus Kristus on Isän kanssa yhteenkuuluva. Ymmärtääksemme joitakin tärkeimpiä eroja, joita Nikean uskontunnustuksessa on suhteessa Apostolien uskontunnustukseen, meidän on ymmärrettävä aiempaa keskustelua Jeesuksen Kristuksen identiteetistä.
Arianismin harhaoppi
Nikon uskontunnustus artikuloitiin ensimmäisen kerran vuonna 325 Nikean ensimmäisessä ekumeenisessa konsiilissa vastauksena arianismin harhaoppiin. Tärkein kysymys oli Raamatun tulkinta. Tämän vuoksi lausumme Nikaian uskontunnustuksen messussa lukukappaleiden ja saarnan jälkeen.
Arianismin harhaoppisuuden artikuloi Arius, suosittu pappi Aleksandriassa. Hän tarkasteli Raamatun kohtia, kuten Joh. 3:16, jossa Jumalan Poikaan viitataan ”syntyneenä”, ja Kol. 1:15, jossa Kristukseen viitataan ”luomakunnan esikoisena”, ja päätteli, että Jeesus ei ollut täysin jumalallinen. Hänen argumenttinsa meni jotakuinkin näin:
1. Perusominaisuus, joka erottaa Jumalan luomakunnasta, on ikuisuus
2. Raamattu kuvaa Poikaa ”syntyneeksi” ja ”esikoiseksi”
3. ”Syntyneeksi” tai ”synnytetyksi” tuleminen tarkoittaa, että hän on tullut olemassaoloon jossakin vaiheessa
4. Siksi Poika ei ole Jumala.
Arius ajatteli tosin, että Jeesuksella oli niin paljon jumalallisuutta, kuin oli luodulle olentoon nähden ylipäätään mahdollista, ja että hän oli näin ollen lähimpänä jumalaa oleva luotu. Mutta tarkkaan ottaen hän oli pohjimmiltaan meidän luotujen kaltainen, ei Jumala. Ariuksen näkemyksen mukaan Jumala loi ensin Pojan ja sitten Poika loi muun luomakunnan.
Gnostilaisuuden harhaoppi
Tämän kiistan taustalla oli kirkon aiempi gnostilaisuuden harhaopin tuomitseminen. Gnostilaiset uskoivat muun muassa, että kosmos koostui sarjasta jumaluuden alennustiloja. Jumaluus on puhdasta henkeä ja tietoa. Vastakkaisessa ääripäässä on aineellinen maailma, meidän maailmamme. Gnostilaisille aineellinen luomakunta, joka on jumaluuden äärimmäinen alennustila, on paha. Yksi gnostilaisuuden suurimmista ongelmista on siis se, että se kielsi Jumalan luoneen maailman. Vastaavasti he kielsivät myös Jeesuksen Kristuksen inhimillisyyden, vaikka he pitivätkin häntä henkilönä, joka voisi johdattaa meidät takaisin henkiseen maailmaan.
Kirkko tajusi gnostilaisuutta vastustaessaan, että jos aineellinen maailma ei ollut suoraan Jumalan tahto hänen täydellisen viisautensa mukaisesti, olisi syytä epäillä sen hyvyyttä. Arianismi, joka näki Jeesuksen eräänlaisena Jumalan alennustilana ja aineellisen maailman luodun olennon luomana, asetti etäisyyden Jumalan täydellisen viisauden ja maailman luomisen välille ja avasi siten uudelleen oven gnostilaisuudelle.
Jeesus on Isän ikuisesti synnyttämä ja Isän kanssa samankaltainen
Kumotakseen Ariuksen näkemyksen, jonka mukaan jos Jeesus on ”syntynyt”, hän ei voi olla yhtä jumalallinen Isän kanssa, Nikean uskontunnustukseen lisättiin useita tarkentavia lauseita. Ensimmäinen on ”syntynyt ennen kaikkia aikoja” tai, joskus käännettynä, ”ikuisesti syntynyt”. Tällä Nikeneuksen isät halusivat osoittaa, että Pojan syntymättömyys ei ole ajallinen tapahtuma, vaan Pojan ikuinen suhde Isään. Tällöin Pojalla on ikuisesti jumalallinen luonto ”Isästä” ja hän on siten ”Jumala Jumalasta, Valo Valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta”. Lisäksi uskontunnustuksessa lisätään, että Jeesus on ”syntynyt, ei luotu”. Kiistan aikana tehtiin ero ”tekemisen” ja ”synnyttämisen” välillä. Jos ”teet” jotain, kuten tietokoneen, se ei jaa sinun luontoasi. Mutta jos ”synnytät”, annat oman luontosi jälkeläiselle. Jos Poika on jumalallisen Isän ”synnyttämä”, Pojan on oltava luonteeltaan samanlainen kuin Isä, samalla tavalla kuin jos ”synnytät” lapsia, he ovat yhtä inhimillisiä kuin sinä. Näin ollen Jeesus on ”syntynyt, ei luotu”, mikä tarkoittaa, että hänellä on sama luonto kuin Isällä.”
Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi selvää, uskontunnustus lisää sitten, että Jeesus Kristus on ”samankaltainen Isän kanssa”. Tämä termi tarkoittaa, että Jeesuksen substanssi tai olemus on identtinen Isän substanssin tai olemuksen kanssa. Toisin sanoen Jeesuksella Kristuksella on kaikki jumaluuden ominaisuudet, kuten kaikkivoipaisuus, kaikkitietävyys, ikuisuus, askeettisuus, muuttumattomuus, kaikkinäkyvyys ja niin edelleen. Mutta kuten juuri totesimme keskustellessamme hänen ikuisesta syntyperästään, Jeesuksella on nämä ominaisuudet ”Isältä”.
Lopuksi Nikean uskontunnustuksessa lisätään ”hänen kauttaan kaikki on luotu”. Tämä on toinen tapa samaistaa Jeesus Isään, joka aiemmin uskontunnustuksessa vakuutettiin olevan ”taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja”.
Pyhän Hengen kulku
Toinen tapa, jolla Nikean uskontunnustus laajentaa Apostolien uskontunnustusta, on sen tunnustus uskosta Pyhään Henkeen. Alkuperäinen Nikean uskontunnustus päättyi sanoihin ”Minä uskon Pyhään Henkeen”. Koska arianismi nousi uudelleen esiin lähes välittömästi Nikean konsiilin jälkeen, Konstantinopolin konsiili kutsuttiin koolle vuonna 381. Tämä konsiili sekä vahvisti uudelleen Nikean uskontunnustuksen että laajensi sitä niin, että siinä käsiteltiin Pyhän Hengen jumalallisuuden kieltämistä. Konstantinopolin kirkolliskokouksessa lisättiin lausumat ”Uskon Pyhään Henkeen” -lauseen jälkeen, jotka sanomme nykyään, joten teknisesti ottaen uskontunnustus, jonka tunnemme nimellä Nikean uskontunnustus, on Nikean-konstantinopoliittinen uskontunnustus.
Nikonis-konstantinopoliittisessa uskontunnustuksessa tehdään selväksi, että Pyhää Henkeä tulee palvoa (”palvoa ja kirkastaa”) samalla tavalla kuin Isää ja Poikaa. Tämän jälkeen se täsmentää Hengen suhdetta Isään ja Poikaan. Alun perin siinä sanottiin, että Henki lähtee ainoastaan Isästä yksin. Myöhemmin, eikä ilman kiistoja, uskontunnustukseen lisättiin ilmaus ”ja Poika” osoittamaan, että Henki lähtee Isästä ja Pojasta. Tämä lause on tärkeä, kun tarkastellaan Raamatun kuvausta Hengestä Isän ja Pojan lähettämänä sekä erotetaan Hengen henkilökohtainen identiteetti. Isästä tekee Isän se, että hänellä on jumalallinen luonto lähteenä; hän ei saa sitä toiselta. Pojan erottaa Isästä se, että Poika saa jumalallisen luonnon Isältä. Hengen erottaa Pojasta se, että Henki saa jumalallisen luonnon Isältä ja Pojalta. Jos Henki saisi jumalallisen luonteen ainoastaan Isältä, häntä ei voisi erottaa Pojasta, eikä meillä olisi kolminaisuutta.
Johtopäätös
Uskontunnustusten ei koskaan ollut tarkoitus olla tyhjentävä luettelo kristillisestä opista. Pikemminkin ne täsmentävät uskomme ytimen ja ohjaavat meitä Raamatun tulkinnassa. Ne on tarkoitettu selitettäviksi, perustaksi koko uskomme laatimiselle. Samalla tavoin uskontunnustusten ristiriitaisuudet eivät ilmene ainoastaan sen väittämien suoranaisen kieltämisen kautta, vaan myös erottamalla, jos tietyt kannat heikentävät uskontunnustusten ydintunnustuksia.
Saatat myös pitää:
Aamiainen ”Kolminaisuuden” luona ja kirjoituksia restauroinnista
Kolminaisuus: Peering into Jesus’ Relationship in God
The Need for a Creed
Dr. James R. A. Merrick on luennoitsija Franciscan University of Steubenvillen yliopistossa, Senior Fellow Pyhän Paavalin raamatullisen teologian keskuksessa ja teologian ja latinan opettaja Pyhän Joosefin katolisessa akatemiassa Pennsylvanian Boalsburgissa. Tohtori Merrick kuuluu myös Altoona-Johnstownin hiippakunnan kirkollisen ja diakonisen maallikkokoulutusohjelman opettajakuntaan. Aikaisemmin hän oli stipendiaattina St. Paul Center for Biblical Theology -keskuksessa. Ennen kuin hän tuli kirkkoon vaimonsa ja lastensa kanssa, hän toimi anglikaanisena pappina ja teologian professorina Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Seuraa Merrickiä Twitterissä: @JamesRAMerrick.
.