Louis Jacques Mandé Daguerre (1787-1851) oli taidemaalari ja näyttämökuvaaja. Hän oli Pariisin oopperan lavasteiden luojana toimineen Degotisin oppilas, jonka kanssa hän aloitti kuusitoistavuotiaana. Hän jatkoi Pierre Prevostin (1766-1823) kanssa, joka oli erikoistunut panoraamakuviin, eli niihin valtaviin pyöreisiin koristeisiin, jotka on maalattu rotundan seiniin ja jotka ovat alttiina sen keskelle sijoitettujen katsojien katseelle.
Vaikka Daguerren taidenäyttelyissä esillä olleilla teoksilla ei koskaan ollut suurta menestystä, niin lavasteet, joita hän toteutti vuosina 1817-1822 Ambigu Comiquen tai Oopperan näytöksiin, toivat hänelle kriitikoiden ja suuren yleisön taholta yksimielistä kiitosta. Hän osoitti omaperäistä luovuutta valotehosteillaan ja loi kuun nousuja tai liikkuvia aurinkoja, jotka jäivät ihmisten mieleen. Sitten hän vei näyttämötaiteen täysimittaiseksi esitykseksi ja liittoutui toisen Prevostin oppilaan, Charles Marie Boutonin (1781-1853) kanssa luodakseen Diorama-nimisen esityksen.
Vuonna 1824 Daguerre valittiin Kunnialegioonan ritariksi. Hän oli oppinut käyttämään camera obscuraa Prevostin kanssa, joka käytti sitä valtavien trompe-l’œil-kankaidensa valmistamiseen. daguerren toimittanut optikko oli Vincent Chevalier, joka oli myös Nicéphore Niépcen toimittaja. Itse asiassa Daguerre sai Niépcen osoitteen Chevalierilta.
Daguerren Dioraama
Vuonna 1822 Bouton ja Daguerre lähtivät yhteistyöhön tarkoituksenaan luoda näyttely, jonka nimi olisi Dioraama. Molemmat loivat valtavan kokoisia lavasteita yrittäen esittää hyvin realistisia kohtauksia. Tätä ajatusta ajatellen he eivät epäröineet näyttää kaikenlaisia animoituja elementtejä eläviä näyttelijöitä lukuun ottamatta (vesityöt, eläimet…).
Sekä Daguerre kehitti valaistustaitojaan, jotka hän oli hankkinut ollessaan vuosia lavastajana Oopperassa ja Ambiguissa, muuttaakseen saman kohtauksen tunnelmaa. Tämä loi sellaisen illuusion todellisuudesta, että Dioraamasta tuli valtava menestys. Myöhemmin kumppanit sovittivat näihin valtaviin lavasteisiin periaatteen, jonka mukaan optiset näkymät näytetään joko etu- tai takavalaistuna. Tässä tapauksessa kohtausta katseltiin hämärässä valaistuksessa, jolloin saatiin aikaan yövaikutelma, jota voitiin korostaa maalaamalla näkymän takaosaan sisustus, jonka tarkoituksena oli peittää jotkin kuvan osat luomalla uusia varjoja, jotka vastasivat yötä. Siirryttäessä yhdestä valaistuksesta toiseen sama kohtaus muuttuisi asteittain päivästä yöksi.
Diorama teki katsojiinsa suuren vaikutuksen. Huoneen halkaisija oli 12 metriä, ja sinne mahtui kolmesataa viisikymmentä ihmistä. Pyörivä huone oli sijoitettu 7,5 metriä leveän ja 6,5 metriä korkean aukon eteen – eräänlaisen proskeniumin, jonka sivut levenivät kuuluisaan, molemmille puolille maalattuun maalaukseen asti, jonka korkeus oli 14 metriä ja leveys 22 metriä. Sitten esitys alkaisi. Maalauksen jälkeen suuret kehykset, joissa oli lasilevyt, mahdollistivat taustavalaistuksen tai läpinäkyvän valaistuksen, ja muut kehykset antoivat ylä- ja etuvalaistuksen. Kun näiden kehysten edessä näytettiin erivärisiä läpinäkyviä kanavia, joita liikuteltiin köysien avulla, taulun yleistä tai paikallista sävyä voitiin muuttaa, jolloin koko tauluun tai sen osiin saatiin aikaan efektejä, jotka vaihtelivat paksusta sumusta kirkkaaseen auringonvaloon. Näytös kesti noin viisitoista minuuttia, minkä jälkeen huonetta pyöritettiin uudelleen ja se käännettiin asteittain huoneen kehälle asetetun ensimmäisen aseman kaltaisen aseman eteen. Katsojille tarjottiin uutta taulua, ja viisitoista minuuttia kestänyt valoteosten animointi saattoi alkaa.
Joulukuussa 1827 Daguerre tapasi Niépcen Pariisissa matkalla Englantiin. Miehet tulivat toimeen keskenään. Dioraama kiehtoi Niépcea. Myös Daguerrella oli ollut ajatus tallentaa kuvia camera obscuralla. Tätä varten hän laittoi camera obscuransa takaosaan fosforisoivia jauheita. Tähän jauheeseen heijastettu kuva pysyi näkyvissä muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen se hitaasti haalistui. Miehet tapasivat uudelleen Niépcen palatessa Englannista helmikuussa 1828.
He alkoivat vaihtaa ajatuksia postitse, ja vuonna 1829 Niépce ehdotti Daguerrelle yhteistyökumppanuuden perustamista edistääkseen heliografian keksinnön kehittämistä. Sopimus allekirjoitettiin joulukuussa 1829. Daguerre teki paljon työtä prosessin eteen, ja niinpä vuonna 1832 miehet keksivät yhdessä uuden prosessin: fysautotypian. Niépcen kuoleman jälkeen Daguerre jatkoi yksinään kuvien ottamisen tutkimista ja keksi daguerrotyypin, valokuvausprosessin, joka oli helpompi toteuttaa käytännössä, koska valotusaika oli vain muutamia minuutteja. Daguerreotypia tiesi valtavaa menestystä ja teki Daguerresta maailmankuulun.
Jäätyään eläkkeelle Bry-sur-Marneen Daguerre kuoli 11. heinäkuuta 1851.