Cortés & atsteekkien valtakunnan kukistuminen

Asteekkien valtakunta kukoisti n. 1345-1521 jKr. ja hallitsi muinaista Mesoamerikkaa. Tämä nuori ja sotaisa kansa menestyi erinomaisesti levittäytyessään ja hankkiessaan satumaisia rikkauksia, mutta sitten aivan liian nopeasti tulivat oudot vieraat toisesta maailmasta. Hernán Cortésin johdolla espanjalaisten mahtavat tuliaseet ja aarteiden jano toivat mukanaan tuhoisaa tuhoa ja tauteja. Konkistadorit löysivät heti halukkaita paikallisia liittolaisia, jotka olivat vain liian innokkaita auttamaan julman atsteekkihallinnon kukistamisessa ja vapauttamaan itsensä verotaakasta ja tarpeesta ruokkia atsteekkien kyltymätöntä uhrinhimoa, ja niin kolmen vuoden kuluessa Pohjois- ja Keski-Amerikan kaikkien aikojen suurin valtakunta kaatui.

Atsteekkien keisarikunta

Noin noin vuoteen 1400 eaa. mennessä Meksikon laaksoon oli muodostunut useita pienempiä valtakuntia, joiden joukossa hallitsevassa asemassa oli Teksiko Cocon, Acholhuan alueen pääkaupunki, ja Azcapotzalco, Tepenecin pääkaupunki. Nämä kaksi valtakuntaa kohtasivat toisensa vuonna 1428 jKr. Tepanecien sodassa. Azcapotzalcon joukot kukisti Texcococon, Tenochtitlanin (meksikolaisten pääkaupunki) ja useiden muiden pienempien kaupunkien liittouma. Voiton jälkeen muodostettiin kolmoisliitto Texcocon, Tenochtitlanin ja kapinallisen Tepanec-kaupungin, Tlacopanin, välille. Alkoi alueellinen laajentumiskampanja, jossa sotasaalis – yleensä valloitettujen antamina – jaettiin näiden kolmen suuren kaupungin kesken. Ajan mittaan Tenochtitlanista tuli liiton hallitsija, sen johtajasta tuli ylin hallitsija – huey tlatoque (”korkea kuningas”) – ja kaupunki vakiinnutti asemansa atsteekkien valtakunnan pääkaupunkina.

Imperiumi jatkoi laajentumistaan vuodesta 1430 jKr. lähtien, ja atsteekkien armeija – jota vahvistivat kaikkien aikuisten miesten asevelvollisuus, liittolaisvaltioista ja valloitetuista valtioista toimitetut miehet sekä sellaiset eliittiryhmät kuin kotka- ja jaguaarisoturit – pyyhkäisi kilpailijansa syrjään. Taistelut keskittyivät suuriin kaupunkeihin tai niiden ympärille, ja kun ne kaatuivat, voittajat saivat haltuunsa koko ympäröivän alueen. Heiltä perittiin säännöllisiä veroja, ja vankeja vietiin takaisin Tenochtitlaniin rituaaliuhreja varten. Tällä tavoin atsteekkien valtakunta käsitti suurimman osan Pohjois-Meksikosta, noin 135 000 neliökilometrin alueen, jossa asui noin 11 miljoonaa ihmistä. Kronikoitsija Diego Duranin sanoin atsteekit olivat ”maailman herroja, heidän valtakuntansa oli niin laaja ja runsas, että he olivat valloittaneet kaikki kansat”. (Nichols, 451)

Imperiumia pidettiin löyhästi koossa nimittämällä virkamiehiä asteekkien ydinalueelta, solmimalla avioliittoja keskenään, antamalla lahjoja, kutsumalla tärkeisiin seremonioihin, rakentamalla asteekkien keisarillista ideologiaa edistäviä muistomerkkejä ja taideteoksia, pakottamalla asteekkien uskontoon (erityisesti Huitzilopochtlin palvontaan), ja mikä tärkeintä, sotilaallisen väliintulon jatkuvalla uhalla. Tämä merkitsi sitä, että kyseessä ei ollut homogeeninen ja kypsä valtakunta, jonka jäsenillä oli molemminpuolinen intressi sen säilyttämiseen. Joitakin valtioita integroitiin enemmän kuin toisia, kun taas valtakunnan ääripäissä sijaitsevia valtioita käytettiin vain puskurivyöhykkeinä vihamielisempiä naapureita vastaan. Lisäksi atsteekit kärsivät ankaran tappion Tlaxcalalta ja Huexotzingolta vuonna 1515 jKr. Erityisesti yksi naapurivaltioista, joka oli jatkuva piikki asteekkien kyljessä, oli taraskien sivilisaatio. Loputtomasti hankalia, mutta he, tlaxcalalaiset ja muut, osoittautuivat espanjalaisille elintärkeiksi liittolaisiksi, kun he tulivat ryöstämään ja valloittamaan Mesoamerikan valtavia rikkauksia. Taistellessaan itsenäisyytensä puolesta atsteekkien hallinnasta he eivät ymmärtäneet, että he vain korvaisivat yhden ryöstöretkeilevän isännän toisella, vielä tuhoisammalla isännällä.

Vuoteen 1515 jKr. mennessä huhut atsteekkien sydänmailla ja useat huonot enteet nopeasti lähestyvästä kriisistä saivat lisäpontta, kun rannikon edustalla havaittiin fantastisia kelluvia temppeleitä. Vierailijat vanhasta maailmasta olivat vihdoin saapuneet.

Hernán Cortés & the Conquistadores

Kuuban espanjalainen kuvernööri Diego Velasquez oli jo vuodesta 1517 jKr. alkaen lähettänyt useita tutkimusretkikuntia tutkimaan Amerikan mannerrannikkoa, ja nämä olivat raportoineet oudoista ikivanhoista kivimuistomerkeistä ja kirkkaasti pukeutuneista alkuasukkaista, joilta käytiin vaihtokauppaa hienoista kultaesineistä. Ironista kyllä, atsteekkien kuningas Motecuhzoma II Xocoyotzin (Montezuma) oli itse asiassa lähettänyt erään alkuasukasryhmän katsomaan itse, keitä nämä salaperäiset parrakkaat miehet olivat, mutta yhteisen kielen puuttuessa espanjalaiset palasivat Kuubaan tietämättöminä siitä, että he olivat hukanneet tilaisuuden todistaa vihdoin ja viimein, että rannikon tuolla puolen oli suuri sivilisaatio ja aarteiden lähde. Velasquez oli kuitenkin tarpeeksi vakuuttunut kultaesineistä. Kuvernööri järjesti uuden retkikunnan ja valitsi sen johtajaksi Hernán Cortésin. Hänen 11 aluksen laivastossaan oli 500 sotilasta ja 100 merimiestä, kaikki seikkailijoita ja aarteenetsijöitä.

Extremadurasta kotoisin oleva Cortés oli opiskellut oikeustiedettä yliopistossa, mutta 19-vuotiaana hän oli päättänyt lähteä pois Espanjasta ja kokeilla onneaan Karibian siirtokunnissa. Johdettuaan plantaasia ja osallistuttuaan Kuuban valloitukseen hän oli nyt kolmekymppinen ja valmis iskemään maineeseen ja kunniaan. Ehkäpä Cortés ei ollut vain kullan perässä, vaan hän oli syvästi uskonnollinen mies, ja evankelioinnin henki oli hänelle, ellei peräti hänen seuraajilleen, lisämotivaatio tämän Uuden maailman avaamiseen.

Laskeutuessaan Tabascon rannikolle Potonchaniin Cortés kohtasi heti vihamielisyyksiä, mutta eurooppalaiset nujersivat alkuasukkaat helposti ylivoimaisilla aseillaan ja taktiikoillaan. Cortésille annettiin sovintolahjaksi joitakin orjatyttöjä, ja yksi heistä, tietty Malintzin (alias Marina tai Malinche), osoittautuisi korvaamattomaksi voimavaraksi, sillä hän puhui sekä paikallista mayakieltä että, mikä oli ratkaisevaa, myös atsteekkien Nahuatl-kieltä. Yksi Cortésin miehistä puhui ensin mainittua kieltä, joten nyt oli mahdollista neuvotella kaikkien niiden edustajien kanssa, joihin hyökkääjät törmäsivät. Malintzin pysyi Cortésin rinnalla koko sotaretken ajan, ja he saivat yhdessä pojan, Don Martinin.

Cortés sai käskyn purjehtia pohjoiseen, ja niin hän tekikin ja rantautui lähelle Cempoalan kaupunkia, jossa hän törmäsi kahteen atsteekkien veronkantajaan, jotka perivät paikallisilta kuninkaan veroa. Pian Motecuhzomalle kantautui sana, että suuri joukko väkivaltaisia miehiä lähestyi luottavaisesti atsteekkien sydänmaata.

Vihollisen kohtaaminen – Montezuma

Motecuhzoma päätti neuvoteltuaan vanhimmistonsa kanssa diplomaattisesta strategiasta. Hän lähetti espanjalaisille lahjoja, joihin kuului juhlapukuja, massiivinen kultakiekko, joka edusti aurinkoa, ja vielä suurempi hopeakiekko, joka edusti kuuta. Nämä otettiin kiitollisena vastaan, ja todennäköisesti ne saivat espanjalaiset entistä kiinnostuneemmiksi ryöstämään maasta kaiken sen arvon. Cortés ei piitannut ohjeista palata Kuubaan, vaan lähetti sen sijaan Espanjan Kaarle V:lle laivalastillisen tähän mennessä hankkimiaan aarteita ja kirjeitä, joissa hän pyysi kuninkaallista tukea. Tämän jälkeen rannikolle Veracruziin perustettiin varuskunta. Seuraavaksi Cortés poltti kaikki laivansa muistuttaakseen miehiään siitä, että seuraavien kuukausien kovien vastoinkäymisten aikana oli valloitus tai kuolema. Elokuussa 1519 jKr. Cortés marssi suoraan Tenochtitlaniin.

Pääkaupunki sijaitsi Texcoco-järven länsirannalla, ja siinä oli ainakin 200 000 asukasta, mikä teki siitä esikolumbiaanisen Amerikan suurimman kaupungin. Se oli valtava kauppakeskus, jonne virtasi tavaroita, kuten kultaa, turkoosia, elintarvikkeita ja orjia. Espanjalaiset valloittajat, jotka pääsivät vapaasti kaupunkiin, olivat vaikuttuneita sen loistokkuudesta, upeasta arkkitehtuurista ja taideteoksista, upeista puutarhoista, tekojärvistä ja kukista. Cortés halusi kovasti tavata atsteekkien kuninkaan Motecuhzoman. Hän otti vuonna 1502 jKr. tlatoanin eli ”puhujan” aseman ja hallitsi absoluuttisena monarkkina, ja hänen kansansa piti häntä jumalana ja auringon ilmentäjänä ja jatkajana. Aluksi suhteet olivat ystävälliset, ja näiden kahden johtajan välillä vaihdettiin arvokkaita lahjoja. Cortés sai kaulakorun kultaisia rapuja ja Motecuhzoma venetsialaisesta lasista tehdyn kaulakorun, joka oli pujotettu kultalangalle ja tuoksutettu myskillä.

Kehkeytymässä olleen konfliktin historiasta kiistellään paljon tutkijoiden keskuudessa, ja on epätodennäköistä, että espanjalaiset kronikoitsijat olisivat esittäneet täysin puolueettoman kuvauksen tapahtumista. On todettu, että vaikuttaa oudolta, että niinkin mahtava hallitsija kuin Motecuhzoma näyttelee niin passiivista hahmoa meille tallennetuissa tapahtumakirjoituksissa. Sitä vastoin on varmasti totta, että espanjalaiset olivat jo osoittaneet sotilaallisen taitonsa ja ylivoimaisen aseistuksensa – tykkien, tuliaseiden ja varsijousien – tuhoisan tehokkuuden kukistaessaan nopeasti Otomi-Tlaxcalanin joukon ja ryhtyneet myös nopeisiin ja häikäilemättömiin kostotoimiin cholollanien petollista juonta vastaan. Ehkä Motecuhzoma oli ottanut tämän huomioon ja valinnut varovaisemman rauhoittamispolitiikan sen sijaan, että olisi ryhtynyt taisteluun vihollisen kanssa kentällä, ainakin avausstrategiana. Tämä vaikuttaa järkevämmältä selitykseltä kuin perinteinen näkemys, jonka nykyaikaiset historioitsijat ovat hylänneet valloituksen jälkeisenä rationalisoivana fiktiona ja jonka mukaan Motecuhzoma uskoi kunnioittavasti, että Cortés oli atsteekkien mytologian Quetzalcoatl-jumala, joka palasi takaisin.

Syistä huolimatta alun lämpimän ilmapiirin ilmapiiri osapuolten välillä muuttui pian happamaksi, sillä kahden viikon kuluessa pieni espanjalaisjoukko otti asteekkien hallitsijan röyhkeästi panttivangiksi ja asetti hänet kotiarestiin. Motecuhzoma joutui julistautumaan Kaarle V:n alamaiseksi, luovuttamaan lisää aarteita ja jopa sallimaan krusifiksin asettamisen Suuren pyramidin eli Templo Mayorin huipulle kaupungin pyhällä alueella.

Tenotštitlanin kukistuminen

Kriisi syventyi entisestään, kun Cortés joutui palaamaan Veracruziin ja kohtaamaan uudet joukot, jotka lähetettiin Kuubasta pidättämään hänet, koska hän oli jättänyt tottelematta käskyjään palata takaisin Kuubaan. Osa jäljelle jääneistä espanjalaisista, joita komensi Pedro de Alvarado, tapettiin sitten Tenochtitlanissa sen jälkeen, kun he yrittivät keskeyttää ihmisuhriseremonian. Tämä välikohtaus oli juuri sitä, mitä Cortés tarvitsi, ja taisteltuaan Veracruzissa kuubalaisia apujoukkoja vastaan ja taivuteltuaan niiden johtajan Panfilo Narvaezin liittymään hänen asioihinsa hän palasi kaupunkiin vapauttamaan piiritetyt jäljellä olevat espanjalaiset. Atsteekkien sotapäälliköt, jotka olivat tyytymättömiä Motecuhzoman passiivisuuteen, syrjäyttivät hänet ja asettivat Cuitlahuacin uudeksi tlatoaniksi. Espanjalaiset yrittivät saada Motecuhzoman rauhoittamaan kansaa, mutta hän sai heitetystä kivestä iskun päähänsä ja kuoli. Jotkut uskovat, että espanjalaiset kuristivat hänet salaa, koska hänestä ei selvästikään ollut enää hyötyä kummallekaan osapuolelle.

Varastoitiin kuninkaalliseen palatsiin, Cortés vastusti useita hyökkäysaaltoja ja taisteli sitten saadakseen haltuunsa jättimäisen Templo Mayor -pyramidin, jota käytettiin kätevänä näköalapaikkana, josta satoi ohjuksia espanjalaisten päälle. Kovassa taistelussa Cortés sai temppelin haltuunsa ja sytytti sen sitten tuleen kauhistuttaen väestöä. Cortés nappasi kaiken mahdollisen saaliin ja pakeni kaupungista juoksevassa yötaistelussa 30. kesäkuuta 1520 jKr., joka tuli tunnetuksi nimellä Noche Triste (Surullinen yö).

Kokoamalla paikallisia liittolaisia Tlaxcalan tukikohdastaan ja nyt Texcococon tukemana Cortés voitti ensin suuren taistelun Otumban lähistöllä ja palasi sitten Tenochtitlaniin kymmenen kuukautta myöhemmin piirittäen kaupunkia erikoisvalmisteisten sotalaivojen laivastonsa kanssa. Näiden laivojen avulla Cortés pystyi tukkimaan kolme pääväylää, jotka yhdistivät kaupungin Texcocojärven reunaan. Elintarvikkeiden puutteessa ja erään espanjalaisen aiemmin levittämän isorokkotaudin runtelemina atsteekit, joita nyt johti Cuauhtemoc, luhistuivat lopulta 93 päivän vastarinnan jälkeen kohtalokkaana päivänä 13. elokuuta 1521. Tenochtitlan ryöstettiin ja sen muistomerkit tuhottiin. Tlaxcalalaiset kostivat häikäilemättömästi ja teurastivat miehiä, naisia ja lapsia sankoin joukoin, ja julmuudet järkyttivät jopa paatuneita espanjalaisveteraaneja. Tämän katastrofin tuhkasta nousi Uusi-Espanjan siirtokunnan uusi pääkaupunki, ja Cortésista tehtiin sen ensimmäinen kuvernööri toukokuussa 1523 jKr.

Valtakunnan valloittaminen

Tenochtitlanin kukistuttua espanjalaiset ryhtyivät rauhoittamaan loputkin valtakunnasta ja selvittämään, mitä muita aarteita oli mahdollista ryöstää. Tässä heitä auttoi valtavasti kaksi tekijää. Ensimmäinen oli tyytymättömien alistettujen kansojen tai atsteekkien perinteisten vihollisten apu. Cortés oli jo Tenochtitlaniin suuntautuvalla marssillaan saanut tlaxcalalaisilta innokasta apua sekä miesten että tarvikkeiden muodossa. Atsteekkien hierarkian romahdettua muut paikalliset yhteisöt olivat vain liian halukkaita näkemään heidän selkänsä ja vapautumaan raskaista veronmaksuista ja järjestelmällisestä ihmisten vangitsemisesta atsteekkien pääkaupungissa uhrattaviksi.

Toisena tekijänä espanjalaisten eduksi oli heidän vastustajiensa alkeellinen aseistus ja ritualisoitu sodankäynti. Atsteekkisoturit käyttivät pehmustettua puuvillahaarniskaa, kantoivat nahalla päällystettyä puu- tai kaislikilpeä ja käyttivät aseita, kuten erittäin terävää obsidiaanista valmistettua miekkamailaa (macuahuitl), keihästä tai tikanheittimestä (atlatl) sekä jousipyssyä ja nuolia. Vaikka nämä olivatkin tehokkaita vielä huonommin varustettuja alkuperäisamerikkalaisia vastaan, ne olivat lähes hyödyttömiä espanjalaisten tykkejä, varsijousia, teräsmiekkoja, pitkiä haukia, tykkejä ja panssareita vastaan.

Kavalkadi oli toinen tuhoisa ase eurooppalaisten käsissä. Atsteekkien eliittisoturit ja -upseerit käyttivät myös näyttäviä höyhen- ja eläinnahkaisia pukuja ja päähineitä osoittaakseen asemansa. Tämä teki heistä erittäin silmiinpistäviä taistelussa ja ensisijaisen kohteen, joka piti tuhota mahdollisimman pian. Ilman komentajiaan atsteekkien yksiköt hajosivat usein paniikkiin. Atsteekit olivat tottuneet löyhiin kokoonpanoihin taistelussa; heidän ensisijaisena tavoitteenaan oli aina ollut urhean vastustajan vangitseminen elävänä, jotta hänet voitaisiin myöhemmin uhrata rituaalisesti, ja sodankäynti oli hyvin ritualisoitua tarkkoine aloitus- ja lopetusajankohtineen. Atsteekkien sodankäynnin tavoitteena ei koskaan ollut vihollisen täydellinen tuhoaminen ja sen kulttuurin kumoaminen, kun taas espanjalaiset pyrkivät juuri tähän. Osapuolet olivat aseteknologian ja sodankäyntitaktiikan osalta paitsi vuosisatojen myös vuosituhansien päässä toisistaan.

Voittajia saattoi olla vain yksi, ja kolmessa vuodessa Mesoamerikka, mukaan lukien taraskaanien pääkaupunki Tzintzuntzan ja mayojen ylänköalueet, oli espanjalaisten hallinnassa. Vähitellen fransiskaanimunkit saapuivat levittämään kristinuskoa, ja byrokraatit ottivat vallan seikkailijoilta. Vuonna 1535 jKr. Don Antonio de Mendozasta tehtiin Uuden Espanjan kuningaskunnan ensimmäinen varakuningas.

Johtopäätös

Montezumalla näyttää olleen jonkinlainen vaisto siitä, että edessä oli levottomia aikoja, sillä hän antoi suuren merkityksen enteille, kuten vuonna 1509 jKr. havaitulle komeetalle, ja hän kysyi jatkuvasti neuvoa ennustajilta. Atsteekkien mytologia ennusti, että nykyinen viidennen auringon aikakausi kaatuisi lopulta aivan kuten neljä edellistä aikakautta olivat kaatuneet, ja niin kävi. Atsteekkien valtakunta romahti, sen temppelit turmeltuivat tai tuhoutuivat ja sen hienot taideteokset sulatettiin kolikoiksi. Tavalliset ihmiset kärsivät Eurooppaan levinneistä taudeista, jotka hävittivät jopa 50 prosenttia väestöstä, eivätkä heidän uudet herransa osoittautuneet sen paremmiksi kuin asteekitkaan. Mesoamerikkalaisten muinainen kulttuuri, vuosituhansia vanha perintö, tukahdutettiin järjestelmällisesti ja häikäilemättömästi ja hävitettiin mahdollisuuksien mukaan vanhan maailman uuden järjestyksen aikaansaamiseksi. Valitettavasti tämä uusi järjestys ei ollut yhtään vähemmän raaka ja armoton kuin vanha, koska siitä otettiin jatkuvasti veroa sekä tavaroina että pakkotyövoimana.