Olin tuolloin vielä nuori, mutta luulen, että silloin aloin ymmärtää, että minun oli hankittava omat vaunut ja muulit, jos aikoisin koskaan pärjätä tässä yhteiskunnassa. Jos sisällissodan jälkeen olisi todella vallinnut oikeudenmukainen rauha, meille kaikille olisi annettu 40 eekkeriä ja muuli, koska tarvitsimme resursseja, tarvitsimme neuvotteluvoimaa ollaksemme osa kansallista vuoropuhelua. Mutta sen sijaan jäimme osakeomistajiksi – oma orjuuden muotonsa – ja saavutetusta edistyksestä huolimatta näemme sen vaikutukset edelleen tänä päivänä.
Kristityn kutsu kuunnella, rukoilla ja tunnustaa
Kristittyinä kutsumuksemme kuunnella toisiamme on vielä syvempi. Sanon usein, että rukous on Jumalan kuuntelemista, ja kun rukoilemme yhdessä, kuuntelemme Jumalaa. Kuuntelemme jotakin oivallusta, hänen sanaansa ja hänen ääntään, joka vie meitä eteenpäin ja vetää meitä yhteen. Mutta kun tulemme yhteen rukoilemaan, meidän on myös kuunneltava toisiamme, koska silloin alamme tunnustaa. Kun tunnustamme syntimme Jumalalle, hän sanoo olevansa uskollinen ja oikeudenmukainen antamaan ne anteeksi, mutta usein emme kuitenkaan sovella tätä samaa periaatetta suhteissamme toisiimme. Olemme hitaita tunnustamaan ja olemme hitaita antamaan anteeksi, mutta miten voimme odottaa todellista anteeksiantoa, todellista sovintoa, ellemme aloita todellista tunnustamista? ”Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi heidän rikkomuksiaan, ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:15)
Juuri näin tapahtui Etelä-Afrikassa. He tarvitsivat totuus- ja sovintokomission, paikan, jossa he oppivat kuuntelemaan ja kohtaamaan toisensa ja saamaan todellista empatiaa niitä kohtaan, joita kerran pidettiin vihollisina. Se oli paikka, jossa sortajien oli pakko kuunnella sorrettujen tuskaa ja loukkaantumista, mutta siitä tuli myös aika, jossa ihmiset tarjosivat vilpittömän tunnustuksen ja jossa annettiin todellista anteeksiantoa. Kaipaan, että tällaisia samantyyppisiä kokoontumisia tapahtuisi tänä päivänä.
Nöyryys on vaikeaa
”Jos minun kansani, joka on kutsuttu minun nimelläni, nöyrtyy ja rukoilee ja etsii minun kasvojani ja kääntyy pois pahoilta teiltään, niin minä kuulen taivaasta ja annan anteeksi heidän syntinsä ja parannan heidän maansa” (2. Aikakirja 7:14). Tämä on Jumalan käsky kansalleen, mutta nöyryys on vaikeaa. Tunnen usein itseni sadanpäämiehen kaltaiseksi, joka huutaa Jeesukselle sanoen: ”Herra, minä uskon, mutta auta minun epäuskossani.”
Luulen, että ihmiset odottavat minulta, että kristittynä johtajana minulla on kaikki hallussa, mutta vanhoilla päivilläni huomaan olevani entistä tietoisempi synneistäni, omasta tarpeestani anteeksiantamukseen ja siitä, kuinka vaikeaa voi olla nöyrtyä Jumalan ja muiden edessä. Mutta juuri nöyrtyessämme tunnustamme kaikkien ihmisten rikkinäisyyden ja sen, että jopa todella hyvät ihmiset ovat luultavasti hyötyneet sorto- ja orjuusjärjestelmistä. Kun nöyrtymme, alamme samaistua toisten tuskaan ja kärsimykseen. Ja silloin Jumala sanoo, että hän kuulee meitä. Silloin pystymme järkeilemään yhdessä ja palvonnastamme tulee jotakin Jumalalle mieluisaa, eikä sitä turhaa, tekopyhää palvontaa, jota kuvailtiin aiemmin Jesaja 1:ssä.
Kristillinen luonne keskustelussa
Ongelmamme tänä päivänä on se, että teemme ihmisistä kristittyjä opettamatta heitä. Saamme heidät lausumaan mukavan rukouksen, mutta sitten jätämme sen vain siihen. He eivät koskaan opi, miltä kristityn pitäisi näyttää – sellaiselta, jota leimaavat Hengen hedelmät: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Jos kokouksiamme leimaisivat nämä piirteet, ajatelkaa, kuinka paljon parempi keskustelumme olisi.
Paavali kertoo meille Roomalaiskirjeen 14. luvussa, että Jumalan valtakunnassa ei ole kyse syömisestä ja juomisesta, vaan oikeudenmukaisuudesta, rauhasta ja ilosta Pyhässä Hengessä. Sen sijaan, että kiistelemme vähäpätöisestä siitä, mitä syömme ja juomme, meidän on katsottava kohti päämääräämme: rauhan ja oikeudenmukaisuuden valtakuntaa. Pyydän meitä ryhtymään etsimään jotain suurempaa, ryhtymään etsimään tätä päämäärää. Silloin voimme ehkä löytää rakkauden, joka on suurempi kuin erimielisyytemme, nöyryyden, joka on suurempi kuin ylpeytemme, ja armon, joka on suurempi kuin vihamme.