Juuri kun luulee, ettei geeniemme syyttelyvimma voi enää pahentua, ”soturigeeni” leviää. Viimeisin tiedotusväline, joka mainostaa sitä, on Dr. Phil Show, joka lähetti 4. huhtikuuta lähetyksen ”Born to Rage?”. Mainosohjelmasta: ”Tutkijat uskovat tietävänsä, miksi jotkut ihmiset suuttuvat nopeammin kuin toiset. Uusi tutkimus viittaa siihen, että raivohullun DNA:n sisällä ’soturigeeni’ saattaa vetää naruista. Voisivatko tämän päivän vieraat olla geneettisesti alttiita raivokohtauksille?”
Dr. Phil, psykologi, oikealta nimeltään Phil McGraw, esitteli kolme ”raivohullua” – muun muassa Lorin, itseään ”tasmanialaiseksi paholaiseksi” kutsuvan, ja Scottin, tosi-tv-tähden ja ”öykkäröitsijän” – sekä Brownin yliopiston valtiotieteilijän ja soturigeenin tutkijan Rose McDermottin. McDermott väitti, että soturigeeni, jota esiintyy noin 30 prosentilla väestöstä, tekee ihmisestä todennäköisemmin ”fyysisesti aggressiivisen”.
Dr. Phil testautti raivohullut, ja arvatkaa mitä? Heillä kaikilla oli soturigeeni! ”Tämä on tietoa siitä, että olet alttiimpi, riskialttiimpi ja alttiimpi – kuten joku, joka on vaaleaihoinen ja palaa helpommin auringossa”, Dr. Phil kertoi viisaasti vierailleen. ”Se ei tarkoita, että heidän täytyy mennä läpi elämänsä auringonpolttamina. He ryhtyvät varotoimiin suojautuakseen siltä.” Tasmanialainen paholainen huokaisi: ”On helpotus, että tähän vihaan liittyy jotakin, eikä se johdu siitä, että haluan tehdä sitä.”
Dr. Philin verkkosivuilla on linkki FamilyTreeDNA-nimiseen yritykseen, joka on ”maailman johtava suoraan kuluttajille suunnattujen DNA-testausten yritys”. ” Lähetä poskikaavinta yritykselle, ja se kertoo sinulle, onko sinulla soturigeeni, 69-99 dollarin hintaan, jos et mene Dr. Philin verkkosivuston kautta.
Tämä halpamainen talk show tuskin on ainoa, joka hypetää soturigeeniä. Itse asiassa Dr. Phil lainasi otsikkonsa National Geographicin tuoreesta lähetyksestä ”Born to Rage?”, jossa myös tutkitaan ”sitä huolestuttavaa mahdollisuutta, että jotkut ihmiset ovat syntyneet raivoon”. Ohjelmassa seurataan Henry Rollinsia, itseään entiseksi punkrokkariksi kuvailevaa, ilkeän temperamentin omaavaa miestä, joka haastattelee ”lainsuojattomia motoristeja, sekasoturitaistelijoita” ja muita kovia tyyppejä sekä, jälleen kerran, McDermottia. ABC News hyppäsi kelkkaan viime joulukuussa haastatellessaan McDermottia, joka totesi: ”Monissa, monissa tutkimuksissa näyttää liittyvän käyttäytymiseen, joka näyttää liittyvän fyysiseen aggressiivisuuteen tai jonkinlaiseen käytöshäiriöön.”
Soturigeenin tarina juontaa juurensa 1990-luvun alkupuolelle, jolloin useat ryhmät raportoivat väkivaltaisen aggressiivisuuden ja X-kromosomissa olevan geenin välisestä yhteydestä, joka koodaa monoamiinioksidaasi A (MAOA) -nimistä entsyymiä, joka säätelee välittäjäaineiden kuten dopamiinin ja serotoniinin toimintaa. Korrelaatio tuli ensimmäisen kerran esiin tutkimuksissa, jotka koskivat suurta hollantilaista perhettä, jonka miespuoliset jäsenet olivat lievästi kehitysvammaisia ja äärimmäisen väkivaltaisia. Kaksi heistä oli tuhopolttajia, yksi yritti ajaa työnantajan yli autolla, toinen raiskasi siskonsa ja yritti puukottaa mielisairaalan johtajaa haarukalla. Kaikilta miehiltä puuttui monoamiinioksidaasi A, mikä viittaa siihen, että heillä oli viallinen versio MAOA-geenistä.
Myöhemmin muut tutkijat raportoivat korrelaatiosta väkivaltaisen aggressiivisuuden ja MAOA-geenin alleelin MAOA-L välillä, joka tuottaa alhaisen MAOA-entsyymin määrän; korrelaation kerrottiin olevan voimakkaampi, jos kantajat olivat kokeneet lapsena jonkinlaisen trauman. MAOA-alleelia esiintyy apinoilla ja vanhan maailman apinoilla sekä ihmisillä, mikä on johtanut spekulaatioihin siitä, että alleeli syntyi 25 miljoonaa vuotta sitten näiden kädellisten yhteisessä esi-isässä ja että luonnonvalinta suosi sitä myöhemmin. Toukokuun 4. päivänä 2004 julkaistussa artikkelissa, jossa tarkasteltiin kaikkea tätä tutkimusta, Science nimitti MAOA-alleelia ”soturigeeniksi”, mikä on vanhin löytämäni viittaus kyseiseen termiin.
Rotu nousi väistämättä esiin. Vuonna 2007 Rod Lea ja Geoffrey Chambers, Uuden-Seelannin Victoria University of Wellingtonin tutkijat, raportoivat, että MAOA-L:ää esiintyy 56 prosentilla maorimiehistä. ”On hyvin tiedossa”, tutkijat kommentoivat The New Zealand Medical Journal -lehdessä, ”että maorit olivat historiallisesti pelottomia sotureita”. Tutkijoiden rotuprofilointi perustui tutkimukseen, johon osallistui 46 miestä, joilla täytyi olla vain yksi maorilainen vanhempi, jotta heidät voitiin määritellä maoreiksi. Lea ja Chambers raportoivat, että MAOA-L oli harvinaisempi valkoihoisilla (34 prosenttia) ja latinalaisamerikkalaisilla (29 prosenttia), mutta vielä yleisempi afrikkalaisilla (59 prosenttia) ja kiinalaisilla (77 prosenttia).
Floridan osavaltionyliopistossa työskentelevä kriminologi Kevin Beaver väitti vuonna 2009, että miehet, joilla on MAOA-L-tauti, ilmoittavat todennäköisemmin olevansa jengin jäseniä (pdf). Hänen tutkimuksensa osoitti kuitenkin myös, että valtaosa MAOA-L:n kantajista ei ole jengiläisiä; lisäksi noin 40 prosenttia jengiläisistä ei ollut MAOA-L:n kantajia. McDermottin tavoin Beaver oli mukana National Geographicin ohjelmassa ”Born to Rage?”
McDermottin ja neljän kollegan vuonna 2009 tekemä tutkimus ”Monoamine Oxidase A Gene (MAOA) Predicts Behavioral Aggression Following Provocation” (Monoamiinioksidaasi A -geeni (MAOA) ennustaa käyttäytymisaggressiota provokaation jälkeen), joka laukaisi ison osan viimeaikaisesta julkisuudesta, joka on annettu sota-aineryhmää edustavalle geenille, julkaistiin aikakauslehdessä PNAS. Artikkelissa väitettiin, että MAOA-L:n kantajat reagoivat kantajiin verrattuna todennäköisemmin ”käyttäytymisaggressiivisuudella” sellaista henkilöä kohtaan, jonka he uskoivat huijanneen heiltä laboratoriokokeessa ansaitsemansa rahat. ”Käyttäytymisaggressio” määriteltiin siten, että oletettu huijari pakotettiin nauttimaan tulista kastiketta.
Vaikka jätetäänkin huomiotta kysymys siitä, lasketaanko tulisen kastikkeen antaminen jollekulle ”fyysiseksi aggressioksi”, McDermottin tutkimus tarjoaa vain vähän tai ei lainkaan todistusaineistoa sotaratsastusgeenin puolesta, koska kantajien ja ei-kantajien välinen ero oli häviävän pieni. McDermott ym. tutkivat 70 koehenkilöä, joista puolet kantoi soturigeeniä. Tutkijat havaitsivat, että 75 prosenttia soturigeenin kantajista ”jakoi aggressiota”, kun heitä huijattiin – mutta niin teki myös 62 prosenttia ei-kantajista. Lisäksi kun koehenkilöiltä huijattiin pienempiä rahasummia, ”näiden kahden ryhmän välillä ei ollut eroa”.
Soturigeeni ei ilmeisesti voi mitenkään olla nimensä veroinen. Jos näin olisi, koko maailma – ja erityisesti Kiina, jos edellä mainitut rotutilastot pitävät edes etäisesti paikkansa – olisi väkivallan kourissa. Soturigeeni muistuttaa muita käyttäytymisgenetiikan pseudo-löydöksiä, kuten homogeeni, jumalageeni, korkean älykkyysosamäärän geeni, alkoholismigeeni, uhkapeligeeni ja liberaaligeeni. (Ks. aiemmat kolumnini liberaaligeenistä ja homogeenistä.)
Käyttäytymisgenetiikan surkeat tulokset johtuvat kahdesta tekijästä. Ensinnäkin tuhansien geenien ja tuhansien ominaisuuksien ja häiriöiden välisten korrelaatioiden etsiminen on altis väärille positiivisille tuloksille, varsinkin kun ominaisuudet ovat niinkin häilyviä kuin ”aggressiivisuus” ja ”lapsuuden traumat” (muuttuja, joka auttaa joitakin tutkijoita yhdistämään MAOA-L:n väkivaltaiseen käyttäytymiseen). Toiseksi tiedotusvälineet – mukaan lukien arvostetut tieteelliset aikakauslehdet kuten Science ja PNAS sekä Dr. Philin kaltaiset ohjelmat – ovat taipuvaisia hypetämään ”löytöjä”, jotka herättävät huomiota.
Median viehätysvoima soturigeeniin tuo mieleen räikeät väitteet, joita esitettiin vuosikymmeniä sitten ”XYY-oireyhtymästä” (XYY:n oireyhtymä), jossa miehillä on syntyessään kaksi kromosomia Y:ssä yhden sijasta. Brittitutkijat tunnistivat 1960-luvulla yhdeksän miestä, joilla oli ylimääräinen Y-kromosomi ja joilla oli todettu väkivaltaisia purkauksia. Tämä korrelaatio ei ollut yllättävä, koska kaikki miehet olivat vangittuina väkivaltaisille potilaille tarkoitettuun mielisairaalaan. Muut tutkijat, jotka myös keskittyivät laitospotilaisiin ja rikollisiin, väittivät nopeasti löytäneensä todisteita siitä, että XYY-miehet olivat hyperaggressiivisia ”supermiehiä”, joilla oli riski tulla väkivaltaisiksi rikollisiksi.
The New York Times ja muut valtavirran tiedotusvälineet levittivät XYY-supermiehiä koskevaa väitettä, se kirjattiin biologian ja yhteiskuntatieteiden oppikirjoihin ja se kirjoitettiin jopa elokuvien, romaanien ja televisiosarjojen juonikuvioihin (kuten Wikipedian erinomainen merkintä XYY-oireyhtymästä osoittaa). Samaan aikaan seurantatutkimukset, joissa tutkittiin XYY-miehiä, jotka eivät olleet laitoshoidossa, eivät pystyneet vahvistamaan alkuperäisiä väitteitä. Vuonna 1993 julkaistussa raportissa ”Understanding and Preventing Violence” (Väkivallan ymmärtäminen ja ehkäiseminen) Kansallinen tiedeakatemia totesi, että XYY-oireyhtymän ja väkivaltaisen käyttäytymisen välillä ei ole yhteyttä. Vuonna 2007 CSI: Miami esitti kuitenkin sarjan ”Syntynyt tappamaan”, jossa esiintyi sarjamurhaaja, jolla oli ylimääräinen Y-kromosomi.
Toisin kuin vaikkapa multiversumiteorioilla, ihmisen genetiikkaa koskevilla perättömillä väitteillä voi olla todellisia seurauksia. Rasistit ovat tarttuneet soturigeenitutkimukseen todisteena siitä, että mustat ovat luonnostaan väkivaltaisempia kuin valkoiset. Vuonna 2010 tennesseeläisen Bradley Waldroupin puolustusasianajajat, joka humalassaan hakkasi ja ampui naisen kuoliaaksi, kehottivat valamiehistöä osoittamaan hänelle armoa, koska hänellä oli soturigeeni. National Public Radion mukaan valamiehistö uskoi tämän ”tieteellisen” argumentin ja tuomitsi Waldroupin murhan sijasta taposta. Syyttäjä kutsui ”soturigeenin” todistusta ”savuksi ja peileiksi”. Hän oli oikeassa.
Kuva Mel Gibsonista elokuvassa Braveheart Wiki Commonsin luvalla