Chilen väestörakenne

Chile on monikansallinen yhteiskunta, jossa asuu ihmisiä monista eri etnisistä taustoista. Chilen etnistä rakennetta koskevat tutkimukset poikkeavat huomattavasti toisistaan.

Chilen yliopiston julkaisemassa kansanterveyskirjassa (johon ei tällä hetkellä pääse käsiksi) todetaan, että 65 % väestöstä on valkoihoista alkuperää; castizoja/mestizoja, joilla on keskimäärin 60 % valkoihoisia sukujuuria ja 40 % intiaaneja, on arviolta yhteensä 30 %, kun taas intiaaneja (intiaaneja) on loput 5 %.

UNAM:n Latinalaisen Amerikan tutkimuksen professori Francisco Lizcano arvioi yhteiskunnallisessa tutkimuksessaan, että valtaosa Chilen väestöstä, 52,7 %, voidaan luokitella kulttuurisesti eurooppalaiseksi ja arviolta 44 % mestiiseiksi. Tämä on tosin kulttuurisiin näkökohtiin perustuva arvio. Muissa yhteiskunnallisissa tutkimuksissa valkoisten osuudeksi arvioidaan yli 60 prosenttia. Joissakin julkaisuissa, kuten CIA World Factbookissa, todetaan, että koko väestöstä 95,4 prosenttia on valkoisia ja sekarotuisia ja 4,6 prosenttia intiaaneja. Nämä luvut perustuvat vuonna 2002 pidettyyn kansalliseen väestönlaskentaan, jossa väestö luokiteltiin alkuperäisväestöön ja ei-alkuperäisväestöön eikä valkoisiin tai sekatyöläisiin.

Geneettisistä näkökohdista huolimatta monet chileläiset, jos heiltä kysyttäisiin, identifioisivat itsensä valkoisiksi. Vuonna 2014 tehdyssä tutkimuksessa kysyttiin kuitenkin useilta chileläisiltä heidän etnistä itseluokitteluaan, minkä jälkeen he tekivät DNA-testin: 37,9 prosenttia identifioi itsensä valkoiseksi, mutta DNA-testit osoittivat, että keskimääräinen itsensä valkoiseksi identifioiva oli geneettisesti vain 74-prosenttisesti eurooppalainen.

Vuonna 2011 tehdyssä Latinobarómetro-tutkimuksessa kysyttiin chileläisiltä vastaajilta, mihin rotuun he katsoivat kuuluvansa. Suurin osa vastasi ”valkoinen” (59 %), kun taas 25 % vastasi ”mestiisi” ja 8 % luokitteli itsensä ”alkuperäiskansaksi”. Vuonna 2002 tehty kansallinen kyselytutkimus osoitti, että enemmistö chileläisistä uskoi omaavansa ”jonkin verran” (43,4 %) tai ”paljon” (8,3 %) alkuperäisväestön verta, kun taas 40,3 prosenttia vastasi, ettei heillä ollut sitä lainkaan.

VäestögenetiikkaEdit

Genetiikkatutkimukset vaihtelevat 51,6 %:n ja 67,9 %:n välillä eurooppalaisista, 32,1 %:n ja 44,3 %:n välillä amerikkalaisista ja 2,5 %:n ja 6,3 %:n välillä afrikkalaisista sukujuurista.

Eurooppalainen maahanmuuttoEdit

Italialaisia (emilialaisia) maahanmuuttajia Capitán Pasteneen Etelä-Chilessä.

Chile – joka sijaitsi kaukana Euroopasta ja oli vaikeasti saavutettavissa – ei koskaan ollut houkutteleva paikka Euroopasta tuleville siirtolaisille, mikä tunnustettiin vuoden 1907 väestölaskennassa, laskennassa, jossa kirjattiin korkein prosentuaalinen osuus eurooppalaisia suhteessa Chilen kokonaisväestöön (2.2 %).

Havaittu kasvu vuonna 1885 johtui suurelta osin kolmen maakunnan liittämisestä Tyynenmeren sodan jälkeen ja Araucanian lopullisesta valloituksesta. Kun otetaan huomioon, että maahamme ei juurikaan tule ulkomaista maahanmuuttoa, tämä kasvu on merkittävä, kun sitä verrataan tässä suhteessa edistyneempiin maihin. Seuraavasta vertailutaulukosta käy tämä ilmi:

(…)

Ellei oteta huomioon niitä onnekkaita maita, jotka ovat viimeisen puolen vuosisadan aikana nähneet rannoilleen parveilevan valtavan maahanmuuttajien virran, tilanne, joka ei valitettavasti ole meidän tilanteemme, Chilen väestönkasvu on kunniakkaasti maapallon vauraimpien maiden kasvuvauhdin joukossa.

– Kansallinen tilastoinstituutti (Instituto Nacional de Estadísticas)

Eurooppalainen siirtolaisuus ei johtanut huomattavaan muutokseen Chilen etnisessä koostumuksessa lukuun ottamatta Magellanin aluetta.

Espanja oli suurin eurooppalainen siirtolaisuuden lähde Chilessä, sillä laajamittaista muuta kuin espanjalaista siirtolaisuutta ei koskaan tapahtunut, kuten tapahtui naapurivaltioissa, kuten Argentiinassa tai Uruguayssa. Siksi kumpikaan ei ole valkaissut Chilen väestöä yleisten prosenttiosuuksien tasolle. Maahanmuuttovirran määrää koskevat tosiasiat eivät vastaa tiettyjä kansallissovinistisia puheita, joiden mukaan Chile olisi Argentiinan tai Uruguayn tavoin muodostunut maahanmuuton ansiosta yhdestä Latinalaisen Amerikan valkoisista maista, toisin kuin muualla maanosassa vallitsee. On kuitenkin kiistatonta, että maahanmuuttajilla on ollut merkitystä Chilen yhteiskunnassa. Vuosina 1851-1924 Chile sai vain 0,5 prosenttia Latinalaiseen Amerikkaan suuntautuneesta eurooppalaisesta maahanmuuttovirrasta, kun taas Argentiinaan suuntautui 46 prosenttia, Brasiliaan 33 prosenttia, Kuubaan 14 prosenttia ja Uruguayhin 4 prosenttia. Tämä johtui siitä, että suurin osa siirtolaisuudesta tapahtui Atlantin eikä Tyynenmeren yli, ja siirtolaisuus tapahtui enimmäkseen ennen Panaman kanavan rakentamista. Lisäksi eurooppalaiset jäivät mieluummin maihin, jotka olivat lähempänä heidän kotimaataan, sen sijaan että olisivat tehneet pitkän matkan Magellaninsalmen kautta tai ylittäneet Andit. Vuonna 1907 eurooppalaissyntyisten osuus Chilen väestöstä oli suurimmillaan 2,2 prosenttia; osuus laski 1,9 prosenttiin vuonna 1920 ja 1,6 prosenttiin vuonna 1930.

Suurimmat itsenäistymisen jälkeiseen Chileen saapuneet ihmisjoukot tulivat Espanjasta ja Baskimaasta, joka on Pohjois-Espanjan ja Etelä-Ranskan kesken jaettu alue. Arviot niiden chileläisten määrästä, joilla on yksi tai kaksi baskiperäistä sukunimeä, vaihtelevat 10 prosentista (1 600 000) jopa 20 prosenttiin (3 200 000). On huomattava, että tätä ilmiötä ei esiinny ainoastaan Chilessä, vaan myös kaikissa Espanjan itsehallintoalueissa sekä muissa Latinalaisen Amerikan maissa – huomattavalla osalla niiden väestöstä on yksi tai kaksi baskilaista tai navarralaista alkuperää olevaa sukunimeä, jotka ovat yleensä yleisempiä yläluokissa ja siten harvinaisempia alemmissa luokissa.

Chilen eri aaltoihin ei-espanjalaisten maahanmuuttajien joukossa kuuluvat italialaiset, irlantilaiset, ranskalaiset, kreikkalaiset, saksalaiset, englantilaiset, skotlantilaiset, kroaatit ja puolalaiset.

Vuonna 1848 tapahtui merkittävä ja merkittävä saksalainen maahanmuutto, joka loi pohjan saksalais-chileläiselle yhteisölle. Chilen hallituksen eteläisen alueen kolonisaatiota varten sponsoroimat saksalaiset (mukaan lukien saksankieliset sveitsiläiset, silesialaiset, alsaatialaiset ja itävaltalaiset) vaikuttivat voimakkaasti Chilen eteläisten maakuntien kulttuuriseen ja rodulliseen koostumukseen. Saksalaisten jälkeläisten määrää Chilessä on vaikea laskea, koska vuodesta 1848 on kulunut paljon aikaa. Koska monet Chilen eteläosan alueet olivat harvaan asuttuja, saksalaisten maahanmuuton jäljet ovat siellä varsin selvät. Riippumattoman arvion mukaan noin 500 000 chileläistä voisi polveutua saksalaisista maahanmuuttajista.

Muihin historiallisesti merkittäviin maahanmuuttajaryhmiin kuuluivat myös kroaatit, joiden jälkeläisten määräksi arvioidaan nykyään 380 000 henkilöä eli 2,4 % Chilen väestöstä. Jotkut kirjoittajat väittävät, että lähes 4,6 %:lla Chilen väestöstä lienee kroatialaisia sukujuuria. Yli 700 000 chileläisellä (4,5 % Chilen väestöstä) saattaa olla brittiläisiä (englantilaisia, skotlantilaisia tai walesilaisia) ja irlantilaisia esivanhempia. Kreikkalaista syntyperää olevia chileläisiä arvioidaan olevan 90 000-120 000. Useimmat heistä asuvat joko Santiagossa tai Antofagastassa tai niiden lähellä, ja Chile on yksi maailman viidestä maasta, joissa on eniten kreikkalaisten jälkeläisiä. Sveitsiläisten maahanmuuttajien jälkeläisiä on 90 000, ja arvioiden mukaan noin 5 prosentilla Chilen väestöstä on ranskalaisia sukujuuria. Italialaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä on 600 000 chileläistä. Muitakin eurooppalaisia ryhmiä on olemassa, mutta niitä on vähemmän, kuten itävaltalaisten ja hollantilaisten jälkeläisiä (arviolta noin 50.000).Kaiken kaikkiaan nämä maahanmuuttajat jälkeläisineen ovat muuttaneet Chileä kulttuurisesti, taloudellisesti ja poliittisesti.

Latinalaisamerikkalaiset maahanmuuttajatMuutos

Maanmuutto Chileen

Maanmuutto Chileen

Demokratian palauttamisen jälkeen entinen suuntaus, jonka mukaan maasta lähtevien maahanmuuttajien määrä on ollut suurempi kuin sinne tulevien maahanmuuttajien, on kääntynyt päinvastaiseksi. Chile on nyt yksi niistä kahdesta Latinalaisen Amerikan maasta, joissa muuttoliike on positiivinen. Vuodesta 1990 lähtien Chilen avauduttua maailmalle vapaan markkinajärjestelmän kautta ja siitä seuranneen maan sosioekonomisen kehityksen myötä on huomattu, että maahan on tullut huomattava määrä maahanmuuttajia Latinalaisen Amerikan eri maista, jotka edustivat vuoden 2017 väestönlaskennan mukaan noin 1 200 000 ihmistä, mikä vastaa 7 prosenttia Chilen alueella asuvasta väestöstä, kun ei oteta huomioon heidän jälkeläisiään, jotka ovat syntyneet Chilessä ius soli -periaatteen vaikutuksesta. Heidän pääasiallinen alkuperänsä on seuraava: 288 233 venezuelalaista, 223 923 perulaista, 179 338 haitilaista, 146 582 kolumbialaista, 107 346 bolivialaista, 74 713 argentiinalaista, 36 994 ecuadorilaista, 18 185 brasilialaista, 17 959 dominikaanista, 15 837 kuubalaista ja 8 975 meksikolaista.

Tämä on johtanut muutokseen eräiden maan kuntien fysiognomisessa tilanteessa, jossa heidän määränsä on keskittynyt. Santiago Centron ja Independencian kaltaisissa kunnissa 1/3 asukkaista on latinalaisamerikkalaisia maahanmuuttajia (28 % ja 31 % näiden kuntien väestöstä). Muita Santiagon suuralueen kuntia, joissa maahanmuuttajien määrä on suuri, ovat Estación Central (17 %) ja Recoleta (16 %). Pohjoisilla alueilla, kuten Antofagastan alueella, 17,3 % väestöstä on latinalaisamerikkalaisia ulkomaalaisia, ja sellaisissa kunnissa kuin Ollagüe (31 %), Mejillones (16 %), Sierra Gorda (16 %) ja Antofagasta (11 %) latinalaisamerikkalaisten maahanmuuttajien, lähinnä bolivialaisten, kolumbialaisten ja perulaisten, osuus on suuri.

Alkuperäiskansojen yhteisötTiedostoa muokkaa

Vuoden 1902 valokuva Mapuche-tytöstä Concepciónista, Etelä-Chilessä.

Vuoden 1907 väestönlaskennan mukaan intiaaneja oli 101 118 eli 3,1 % koko maan väestöstä. Vain ne, jotka harjoittivat alkuperäiskulttuuriaan tai puhuivat äidinkieltään, otettiin huomioon, riippumatta heidän ”rodullisesta puhtaudestaan”.

Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan vain ne alkuperäiskansat, jotka yhä harjoittivat alkuperäiskulttuuriaan tai puhuivat äidinkieltään, otettiin huomioon, ja 4,6 % väestöstä (692 192 ihmistä) vastasi tätä kuvausta. Tästä 4,6 prosentista 87,3 prosenttia ilmoitti olevansa Mapuche. Suurin osa alkuperäisväestöstä on eriasteisesti sekaantunut.

Chile on yksi niistä kahdestakymmenestäkahdesta maasta, jotka ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet ainoan alkuperäiskansoja koskevan sitovan kansainvälisen lain, alkuperäis- ja heimokansoja koskevan vuoden 1989 yleissopimuksen. Se hyväksyttiin vuonna 1989 Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimuksena 169. Chile ratifioi yleissopimuksen vuonna 2008. Marraskuussa 2009 Chilessä annetussa oikeuden päätöksessä, jota pidetään käänteentekevänä tuomiona alkuperäiskansojen oikeuksia koskevissa kysymyksissä, hyödynnettiin ILO:n yleissopimusta 169. Aymara-heimon vesioikeuksia koskevassa korkeimman oikeuden päätöksessä vahvistetaan sekä Pozo Almonten tuomioistuimen että Iquiquen muutoksenhakutuomioistuimen päätökset, ja se on ensimmäinen ILO:n yleissopimuksen 169 oikeudellinen soveltaminen Chilessä.

Muut etniset ryhmät Muokkaa

Väestöstä arviolta noin 5 % (800 000) on aasialaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä, jotka ovat kotoisin pääasiassa Lähi-idästä (eli palestiinalaiset, syyrialaiset ja libanonilaiset, ks. chileläiset arabit). Suurin osa heistä on Levantista kotoisin olevia kristittyjä, joista noin 500 000 on palestiinalaisten jälkeläisiä, enimmäkseen kristittyjä, joiden uskotaan asuvan Chilessä. Lisäksi Chilessä asuu noin 18 000-25 000 juutalaista.

Viime vuosina Chilessä on kasvanut itäaasialainen väestö, pääasiassa Kiinasta (ks. kiinalainen chileläinen), mutta myös Japanista (ks. japanilainen chileläinen) ja Etelä-Koreasta (ks. korealaiset Chilessä). Varhaisin itäaasialaisen maahanmuuton aalto tapahtui 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, pääasiassa kiinalaisia ja japanilaisia sopimustyöläisiä.

Chile hallinnoi pääsiäissaarta, joka on alue 4 100 km mantereesta länteen. Rapa Nui -kansa on saaren alkuperäiskansa, joka on polynesialaista alkuperää. Saarella asuu noin 3 500 ihmistä, mutta noin 10 000 tuli mantereelle 1900-luvulla.

Chilessä on huomattava romaniväestö. Heidät tunnistetaan laajalti ja helposti, ja he pitävät edelleen kiinni perinteistään ja kielestään, ja monet heistä elävät edelleen puolinomadien elämäntapaa matkustaen kaupungista toiseen ja asuen pienissä telttakyläyhteisöissä