Ylistetty yhdysvaltalainen stand up -artisti kertoo, miksi elokuvamaailma sopii paremmin hänen nykyisille ideoilleen
Voi olla yksinäinen kokemus olla lavalla yksin, vaikka yleisön ihailu tulisikin aaltoina illasta toiseen. Massachusettsissa syntynyt koomikko Bo Burnham sai tätä rakkautta sekä yleisöltä että kriitikoilta rohkeasti kokeilevilla live-esityksillä, kuten Words Words Words Words ja What, astuttuaan ulos makuuhuoneesta, josta hänestä oli tullut internet-sensaatio videoillaan, joita hän itse kutsui ”murrosikäiseksi musiikkikomediaksi”.
Todistaen, että hänestä voi hyvinkin tulla seuraava suuri monitaiteellinen juttu, hänen esikoispitkän elokuvansa Eighth Grade on jo kerännyt American Film Instituten, Writers Guild of American, Independent Spirit Awardsin ja Sundancen palkintoja. Hänen siirtymisensä pois komediasta (elokuvassa on muutama kevytmielinen hetki, mutta kokonaisuutena se on melko synkkä tapaus) ja elokuvaan on johtunut monista syistä. ”Haluaisin palata live-esityksiin, mutta minun pitäisi miettiä, mitä sanoisin seuraavaksi”, Burnham sanoo ollessaan Skotlannissa Glasgow’n elokuvajuhlilla, jossa Eighth Grade -elokuvalla oli kaksi esitystä. ”Lähdin elokuviin, koska halusin epätoivoisesti tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa. Olin kyllästynyt itseeni aiheena, en halunnut katsoa vain itseäni ja ilmaista itseäni itseni kautta itsestäni, joten siksi halusin tehdä elokuvan. Yhteistyö oli prosessin suuri vahvuus minulle.”
Kyllä monet katsovat Eighth Gradea ja etsivät johtolankoja Bo Burnhamin nuoruusvuosista, mutta hän itse on varovainen vetämään liikaa rinnastuksia. Kayla (Elsie Fisher) on yksinäinen varhaisnuorukainen, joka vetäytyy makuuhuoneeseensa nauhoittamaan ja lataamaan elokuvia itsestään (pikemminkin inspiraation viestejä kuin tuota ”murrosikäisten musiikkikomediaa”). Hän elää ja kamppailee kommunikoidakseen yksinhuoltajaisänsä kanssa (anteeksi, Bo asui yleisesti tunnetussa vakiintuneessa kodissa, jossa oli kaksi vanhempaa ja kaksi vanhempaa sisarusta), kun taas ystävien hankkiminen ja romanttisten suhteiden tavoittelu on jatkuvasti ahdistavaa (noh, sekä Bo että Kayla äänestettiin koulussa ”hiljaisimmiksi”).
Vaikka sadat ihmiset hakeutuivat Kaylan rooliin, Burnham sanoo, että elokuvassa alettiin nähdä järkeä vasta, kun Fisher tuli koe-esiintymiseen. ”Hän oli ylivoimaisesti paras, eikä toista vaihtoehtoa oikeastaan ollutkaan”, hän vaatii. ”Hän ymmärsi hahmon niin kuin kukaan muu ei ymmärtänyt. Kaikki muut näyttelivät häntä ujoina ja hiljaisina ja käytävällä kyyristelevinä, kun taas Elsie esitti häntä niin, että hän yritti puhua, mutta ei pystynyt siihen”. Hän pystyi myös tuomaan kohtaukseen kaiken sen monimutkaisuuden, mitä lapsena oleminen tarkoittaa; monet lapset sulkevat kaiken itsestään näyttelemistä varten. Hän pystyi pitämään kaiken sen päällä, mikä on uskomattoman vaikuttavaa minkä ikäiseltä näyttelijältä tahansa, saati sitten lapselta.”
Elokuva on erittäin nykyaikainen ja syvälle sosiaalisen median aikakauteen upotettu elokuva, jonka soundtrack on Anna Meredithin (”hän säveltää rohkeaa, jännittävää ja piristävää elektronista musiikkia, joka sopi täydellisesti tähän elokuvaan”
Mikäli elokuva on hyvin nykyaikainen ja syvällä sosiaalisten median aikakauteen uppoutuva, mutta se on samalla myös laadultaan ajaton (olemme kaikki olleet 13-vuotiaita lapsia, jotka ovat kamppailussa pärjäämisensä kanssa?).
”Kun ihmiset yrittävät kertoa nykyaikaisia tarinoita, joissa ei ole puhelimia, se tuntuu siltä, että he neutralisoivat kontekstin, ja se tuntuu hyvin epämääräiseltä ja epätodelliselta”, Burnham sanoo. ”Riippumatta siitä, käyttävätkö ihmiset 20 vuoden päästä Snapchatia vai eivät, he ymmärtävät silti, mitä hän tekee ja miksi hän tekee sen. Kun katson The Breakfast Clubia, en ajattele, että ”voi hitto, he soittavat kasetteja, en pysty käsittelemään tätä!”. Uskon, että ainoa tapa saada yhteys ihmisiin on olla uskomattoman tarkka.”
Eighth Grade on valikoiduissa julkaisuissa pe 26.4. alkaen.