Ateenalainen demokratia

Poliittisia elimiä, joihin kansalaiset kokoontuivat satoihin tai tuhansiin lukuisina, oli kolme. Nämä olivat yleiskokous (joissain tapauksissa päätösvaltaisuus oli 6000), 500 hengen neuvosto (boule) ja tuomioistuimet (vähintään 200 henkilöä, joissain tapauksissa jopa 6000). Näistä kolmesta elimestä yleiskokous ja tuomioistuimet olivat todellisia vallanjakopaikkoja – vaikka tuomioistuimia, toisin kuin yleiskokousta, ei koskaan kutsuttu yksinkertaisesti nimellä demos (”kansa”), sillä ne olivat miehitetty vain yli kolmekymppisillä kansalaisilla. Ratkaisevaa on, että molemmissa äänestävät kansalaiset eivät olleet valvonnan ja syytteeseenpanon alaisia, kuten eivät olleet myöskään neuvoston jäsenet ja kaikki muut viranhaltijat.

Viidennellä vuosisadalla eaa. on usein kirjattu, että yleiskokous istui itse tuomaristuomioistuimena poliittisesti tärkeissä oikeudenkäynneissä, eikä ole sattumaa, että 6 000 on sekä yleiskokouksen täydellisen päätösvaltaisuuden että vuosittaisen poolien määrä, josta valamiehet valittiin tiettyihin oikeudenkäynteihin. Neljännen vuosisadan puoliväliin mennessä yleiskokouksen lainkäyttötehtävät olivat kuitenkin suurelta osin supistuneet, vaikka se säilytti aina roolinsa erilaisten poliittisten oikeudenkäyntien käynnistämisessä.

EcclesiaEdit

Ateenan demokratian keskeisiä tapahtumia olivat yleiskokoukset (ἐκκλησία, ekklesía). Toisin kuin parlamentissa, edustajakokouksen jäseniä ei valittu, vaan he osallistuivat vaaleilla silloin, kun he halusivat. Ateenassa luotu kreikkalainen demokratia oli pikemminkin välitöntä kuin edustuksellista: kaikki yli 20-vuotiaat täysi-ikäiset miespuoliset kansalaiset saattoivat osallistua, ja osallistuminen oli heidän velvollisuutensa. Demokratian virkamiehet valittiin osittain edustajakokouksen valitsemina ja suurelta osin arpomalla prosessissa, jota kutsuttiin lajitteluksi.

Kokouksella oli neljä päätehtävää: se antoi toimeenpanevia julistuksia (asetuksia, kuten päätökset sotaan lähtemisestä tai kansalaisuuden myöntämisestä ulkomaalaiselle), valitsi joitakin virkamiehiä, antoi lakeja ja kävi oikeutta poliittisista rikoksista. Järjestelmän kehittyessä viimeinen tehtävä siirtyi tuomioistuimille. Vakiomuoto oli se, että puhujat pitivät puheenvuoroja kannan puolesta ja vastaan, minkä jälkeen äänestettiin yleisesti (yleensä kättä nostamalla) puolesta tai vastaan.

Vaikka tärkeissä asioissa saattoi olla mielipidekeskittymiä, joskus pysyviäkin, poliittisia puolueita ei ollut eikä myöskään hallitusta tai oppositiota (kuten Westminsterin järjestelmässä). Äänestys tapahtui yksinkertaisella enemmistöllä. Ainakin 5. vuosisadalla ei ollut juuri mitään rajoituksia edustajakokouksen käyttämälle vallalle. Jos edustajakokous rikkoi lakia, se saattoi vain rangaista niitä, jotka olivat tehneet ehdotuksen, jonka se oli hyväksynyt. Jos oli tehty virhe, se saattoi yleiskokouksen näkökulmasta johtua vain siitä, että sitä oli johdettu harhaan.

Vanhoissa demokratioissa tavanomaiseen tapaan oli oltava fyysisesti läsnä yleiskokouksessa voidakseen äänestää. Asevelvollisuus tai pelkkä etäisyys estivät kansalaisuuden käyttämisen. Äänestäminen tapahtui yleensä kädennostolla (χειροτονία, kheirotonia, ’käden ojentaminen’), ja virkamiehet arvioivat tuloksen silmämääräisesti. Tämä saattoi aiheuttaa ongelmia, kun oli liian pimeää nähdä kunnolla. Kuka tahansa jäsen saattoi kuitenkin vaatia, että virkamiehet laskisivat äänet uudelleen. Tiettyä pientä äänestysluokkaa varten tarvittiin 6 000 äänestäjän päätösvaltaisuus, joka koski lähinnä kansalaisuuden myöntämistä, ja tällöin käytettiin pieniä värillisiä kiviä, joista valkoinen merkitsi ”kyllä” ja musta ”ei”. Istunnon päätteeksi jokainen äänestäjä heitti yhden niistä suureen saviastiaan, joka avattiin äänten laskemista varten. Ostraka edellytti, että äänestäjät raaputtivat nimensä rikkinäisiin saviastianpalasiin (ὄστρακα, ostraka), joskaan tämä ei tapahtunut varsinaisessa kokouksessa.

Viidennellä vuosisadalla eaa. oli kymmenen kiinteää kokousta vuodessa, yksi jokaisena kymmenenä valtiokuukautena, ja muita kokouksia kutsuttiin koolle tarpeen mukaan. Seuraavalla vuosisadalla kokouksia määrättiin neljäänkymmeneen vuodessa, neljä kussakin valtiokuukaudessa. Yhtä näistä kutsuttiin nyt pääkokoukseksi, kyria ekklesiaksi. Lisäkokouksia saatettiin edelleen kutsua koolle, varsinkin kun vielä vuoteen 355 eaa. saakka poliittiset oikeudenkäynnit käytiin mieluummin kokouksessa kuin tuomioistuimessa. Kokouskokouksia ei pidetty tietyin väliajoin, koska niiden oli vältettävä yhteentörmäyksiä kuukalenteria noudattavien vuosijuhlien kanssa. Oli myös tapana, että neljä kokousta koottiin yhteen kunkin valtiokuukauden loppupuolella.

Kokoukseen osallistuminen ei aina ollut vapaaehtoista. Viidennellä vuosisadalla julkiset orjat, jotka muodostivat punaisella värjättyyn köyteen sidotun kordonin, paimensivat kansalaisia agoralta kokoontumispaikalle (Pnyx), ja niille, jotka saivat punaista vaatteisiinsa, määrättiin sakko. Demokratian palauttamisen jälkeen vuonna 403 eaa. otettiin käyttöön maksullinen kokouskäynti. Tämä edisti uutta innostusta kokoontumisiin. Vain ensimmäiset 6 000 paikalle saapunutta pääsivät sisään ja maksoivat, ja punaista köyttä käytettiin nyt pitämään myöhästyjät loitolla.

The BouleEdit

Vuonna 594 eaa. Solonin kerrotaan luoneen 400 hengen boulen ohjaamaan valtiopäivien työtä. Kleistheneksen uudistusten jälkeen Ateenan bulea laajennettiin 500:aan ja se valittiin vuosittain arvalla. Kukin Kleistheneksen 10 heimosta antoi 50 neuvonantajaa, jotka olivat vähintään 30-vuotiaita. Buleen tehtäviin julkisissa asioissa kuuluivat muun muassa rahoitus, armeijan ratsuväen ja laivaston ylläpito, kenraalien neuvonta, vastavalittujen tuomareiden hyväksyminen ja suurlähettiläiden vastaanottaminen. Tärkeintä oli, että Boule laati probouleumata eli neuvotteluja, joista Ecclesia keskusteli ja jotka se hyväksyi. Hätätilanteissa Ecclesia myönsi myös erityisiä tilapäisiä valtuuksia Boulelle.

Kleisthenes rajoitti Boulen jäsenyyden zeugitai-asemassa oleviin (ja sitä korkeampiin) henkilöihin, oletettavasti siksi, että näiden luokkien taloudelliset intressit antoivat heille kannustimen tehokkaaseen hallintoon. Jäsenen oli saatava demeninsa hyväksyntä, ja kullakin heimoilla oli kannustin valita jäseniksi henkilöitä, joilla oli kokemusta paikallispolitiikasta ja suurimmat mahdollisuudet osallistua tehokkaasti hallintoon.

Boulen kunkin kymmenen heimon jäsenet toimivat vuorotellen boulen pysyvänä valiokuntana (prytaneis) kolmenkymmenenkuuden päivän ajan. Kaikki viisikymmentä työvuorossa ollutta prytaneisin jäsentä majoittuivat ja saivat ruokaa prytaneionin tholoksessa, bouleuterionin viereisessä rakennuksessa, jossa boule kokoontui. Jokaisesta heimosta valittiin joka päivä arvalla puheenjohtaja, jonka oli oleskeltava tholoksessa seuraavat 24 tuntia ja johdettava boulen ja kokouksen kokouksia.

Bule toimi myös kokouksen toimeenpanevana komiteana ja valvoi tiettyjen muiden tuomareiden toimintaa. Boule koordinoi Ateenan hallintotehtäviä hoitaneiden eri lautakuntien ja magistraattien toimintaa ja asetti omasta jäsenistöstään satunnaisesti valitut kymmenen hengen lautakunnat, jotka vastasivat aloista, jotka vaihtelivat merenkulkuasioista ja uskonnollisista havainnoista. Kaiken kaikkiaan boule vastasi suuresta osasta valtion hallintoa, mutta sille annettiin suhteellisen vähän liikkumavaraa tehdä aloitteita; politiikan valvonta toteutui boulen probouleuttisessa, ei niinkään toimeenpanevassa tehtävässä; ensiksi mainitussa se valmisteli toimenpiteitä yleiskokouksen käsittelyä varten, jälkimmäisessä se vain toteutti yleiskokouksen toiveita.

TuomioistuimetToimitus

Ateenassa oli pitkälle kehitelty oikeusjärjestelmä, jonka keskiössä olivat täydet kansalaisoikeudet (ks. atimia). Vähintään 30 vuoden ikäraja, joka oli sama kuin viranhaltijoiden ikäraja, mutta kymmenen vuotta vanhempi kuin kokoukseen osallistumiseen vaadittu ikäraja, antoi tuomioistuimille tietynlaisen aseman suhteessa kokoukseen. Valamiehiltä vaadittiin vala, jota ei vaadittu kokoukseen osallistumiselta. Tuomioistuinten käyttämällä vallalla oli sama perusta kuin edustajakokouksen käyttämällä vallalla: molempien katsottiin ilmaisevan kansan suoraa tahtoa. Toisin kuin viranhaltijat (tuomarit), jotka voitiin asettaa syytteeseen ja asettaa syytteeseen väärinkäytöksistä, valamiehiä ei voitu moittia, sillä he olivat itse asiassa kansaa, eikä mikään auktoriteetti voinut olla sitä korkeampi. Tästä seurasi, että ainakin vastaajien mukaan, jos tuomioistuin oli tehnyt epäoikeudenmukaisen päätöksen, sen oli täytynyt johtua siitä, että joku oikeudenkäynnin osapuolista oli johtanut sitä harhaan.

Kanteita oli periaatteessa kahta laatua, pienempää lajia, joka tunnettiin nimellä dike (δίκη) eli yksityisoikeudenkäynti, ja suurempaa lajia, joka tunnettiin nimellä graphe eli julkinen oikeudenkäynti. Yksityisoikeudenkäynneissä valamiehistön vähimmäiskoko oli 200 (korotettuna 401:ään, jos kyseessä oli yli 1000 drakman summa), julkisoikeudenkäynneissä 501. Kleistheneksen uudistusten mukaan valamiehet valittiin arvalla 600 valamiehen joukosta, jossa oli 600 valamiestä kustakin Ateenan kymmenestä heimosta, joten valamiehistöä oli yhteensä 6000. Erityisen tärkeissä julkisissa oikeudenkäynneissä valamiehistöä voitiin kasvattaa lisäämällä siihen 500 tuomarin lisäjoukko. Valamiehistön koko on säännöllisesti 1000 ja 1500, ja ainakin kerran, kun oikeudessa käsiteltiin ensimmäistä kertaa uudenlaista asiaa (ks. graphē paranómōn), kaikki 6000 valamiehistön jäsentä saattoivat osallistua yhteen asiaan.

Jutut esitettiin asianosaisten itsensä toimesta vesikellon eli klepsydran tahdittamana yksittäisten puheenvuorojen vaihtona, ensin syyttäjä, sitten vastaaja. Julkisessa oikeudenkäynnissä riitapuolilla oli kullakin kolme tuntia puheaikaa, yksityisoikeudenkäynneissä paljon vähemmän (tosin tässä tapauksessa puheaika oli suhteessa panoksena olevaan rahamäärään). Päätökset tehtiin äänestämällä ilman harkinta-aikaa. Valamiehet keskustelivat epävirallisesti keskenään äänestysmenettelyn aikana, ja valamiehistöt saattoivat olla riehakkaita ja huutaa paheksuvansa tai epäilevänsä riitapuolten esittämiä asioita. Tällä saattoi olla jonkinlainen merkitys yhteisymmärryksen syntymisessä. Valamiehistö saattoi äänestää vain ”kyllä” tai ”ei” vastaajan syyllisyydestä ja tuomiosta. Yksityisoikeudenkäynneissä vain uhrit tai heidän omaisensa saattoivat nostaa syytteen, kun taas julkisoikeudenkäynneissä kuka tahansa (ho boulomenos, ’kuka tahansa haluaa’ eli kuka tahansa kansalainen, jolla oli täydet kansalaisoikeudet) saattoi nostaa syytteen, koska näissä suurissa oikeudenkäynneissä käsiteltävien kysymysten katsottiin koskettavan koko yhteisöä.

Tuomio annettiin nopealla aikataululla: oikeudenkäynti saattoi kestää enintään yhden päivän, ja se oli saatava päätökseen auringonlaskuun mennessä. Joistakin tuomioista seurasi automaattinen rangaistus, mutta jos näin ei ollut, molemmat riidan osapuolet ehdottivat kumpikin rangaistusta tuomitulle vastaajalle, ja valamiehistö valitsi niiden väliltä uuden äänestyksen. Muutoksenhaku ei ollut mahdollista. Oli kuitenkin olemassa mekanismi onnistuneen syyttäjän todistajien syytteeseen asettamiseksi, mikä ilmeisesti saattoi johtaa aikaisemman tuomion kumoamiseen.

Valamiehille maksettavat palkkiot otettiin käyttöön noin vuonna 462 eaa., ja ne liitetään Periklesin ansioksi, ja Aristoteles kuvailee niitä radikaalin demokratian perustavanlaatuisiksi piirteiksi (Politiikka 1294a37). Kleon korotti palkkaa kahdesta obolista kolmeen oboliin Peloponnesoksen sodan alkuvaiheessa, ja se pysyi siinä; alkuperäistä määrää ei tiedetä. Tämä otettiin käyttöön yli viisikymmentä vuotta ennen kuin kokouksiin osallistumisesta maksettiin. Tuomioistuinten ylläpito oli yksi Ateenan valtion suurimmista menoista, ja 4. vuosisadalla oli talouskriisin hetkiä, jolloin tuomioistuinten toiminta ainakin yksityisoikeudenkäyntien osalta jouduttiin keskeyttämään.

Järjestelmässä oli havaittavissa selvä ammattilaisvastaisuus. Tuomarit eivät toimineet tuomioistuinten puheenjohtajana, eikä kukaan antanut valamiehille oikeudellisia ohjeita. Tuomareilla oli vain hallinnollinen tehtävä, ja he olivat maallikoita. Useimmat Ateenan vuotuisista maistraateista voitiin pitää vain kerran elämässä. Asianajajia ei sinänsä ollut, vaan riitapuolet toimivat ainoastaan kansalaisina. Mahdollinen ammattitaito oli yleensä naamioitu; oli mahdollista maksaa puheenkirjoittajan tai logografin (logographos) palveluista, mutta tätä ei ehkä mainostettu oikeudessa. Valamiehiin teki todennäköisesti suuremman vaikutuksen, jos näytti siltä, että riitapuolet puhuivat omasta puolestaan.

Kokouksen ja tuomioistuinten välisen tasapainon muuttuminenEdit

Järjestelmän kehittyessä tuomioistuimet (eli kansalaiset toisenlaisessa valepuvussa) tunkeutuivat kokouksen valtaan. Vuodesta 355 eaa. alkaen poliittisia oikeudenkäyntejä ei enää pidetty yleiskokouksessa vaan ainoastaan tuomioistuimessa. Vuonna 416 eaa. otettiin käyttöön graphē paranómōn (”syytteen nostaminen lakien vastaisia toimenpiteitä vastaan”). Sen mukaan mikä tahansa yleiskokouksen hyväksymä tai ehdottama toimenpide voitiin keskeyttää, jotta sitä voitiin tarkastella uudelleen valamiehistön edessä – joka saattoi mitätöidä sen ja kenties rangaista myös sen esittäjää.

Huomionarvoista on, että näyttää siltä, että toimenpiteen estäminen ja sen jälkeen menestyksekäs uudelleentarkastelu riitti vahvistamaan sen ilman, että yleiskokouksen olisi tarvinnut äänestää siitä. Esimerkiksi kaksi miestä on riidellyt edustajakokouksessa toisen heistä esittämästä lakiehdotuksesta; se hyväksytään, ja nyt nämä kaksi menevät oikeuteen, ja hävinnyt edustajakokouksessa nostaa syytteen sekä lakia että sen esittäjää vastaan. Näiden oikeudenkäyntien määrä oli valtava. Tuomioistuimista tuli käytännössä eräänlainen ylähuone.

Viidennellä vuosisadalla toimeenpanovallan määräyksen ja lain välillä ei ollut menettelyllisiä eroja. Ne molemmat yksinkertaisesti hyväksyttiin yleiskokouksessa. Vuodesta 403 eaa. alkaen ne kuitenkin erotettiin toisistaan jyrkästi. Tästä lähtien lakeja ei annettu enää yleiskokouksessa, vaan erityiset lautakunnat, jotka koostuivat kansalaisista, jotka valittiin vuosittain 6 000 valamiehistön jäsenen joukosta. Nämä tunnettiin nimellä nomothetai (νομοθέται, ’lainsäätäjät’).

Kansalaisen aloitteentekijäEdit

Yllä hahmotellut instituutiot – edustajakokous, viranhaltijat, valtuusto, tuomioistuimet – ovat epätäydellisiä ilman hahmoa, joka ohjasi koko järjestelmää, Ho boulomenosta (’hän, joka haluaa’ tai ’kuka tahansa, joka haluaa’). Tämä ilmaus kiteytti kansalaisten oikeuden tehdä aloite ja asettua puhujaksi edustajakokoukseen, käynnistää julkinen oikeudenkäynti (eli oikeudenkäynti, jonka katsottiin vaikuttavan koko poliittiseen yhteisöön), ehdottaa lakia lainsäätäjille tai lähestyä neuvostoa ehdotuksin. Toisin kuin viranhaltijoiden kohdalla, kansalaisaloitteen tekijästä ei äänestetty ennen virkaan astumista eikä häntä tarkastettu automaattisesti hänen erottuaan tehtävästään; näillä toimielimillä ei loppujen lopuksi ollut määrättyä toimikautta, ja kyseessä saattoi olla vain hetken kestävä toiminta. Jokainen demokraattiseen valokeilaan astuminen oli kuitenkin riskialtista. Jos joku toinen kansalaisaloitteentekijä valitsi, julkisuudenhenkilö voitiin saattaa vastuuseen teoistaan ja häntä voitiin rangaista. Tilanteissa, joissa oli osallisena julkisuuden henkilö, aloitteen tekijästä käytettiin nimitystä kategoros (”syyttäjä”), jota käytettiin myös henkirikostapauksissa, eikä ho diokon (”se, joka ajaa takaa”).

Perikles luonnehti Thukydideksen mukaan, että ateenalaiset olivat hyvin perillä politiikasta:

Me emme sano, että mies, joka ei ole kiinnostunut politiikasta, on mies, joka huolehtii omista asioistaan; me sanomme, että hänellä ei ole mitään asiaa tänne.”

Sana idiootti tarkoitti alun perin yksinkertaisesti ”yksityistä kansalaista”; yhdistettynä sen uudempaan merkitykseen ”typerä ihminen” nykyaikaiset kommentaattorit käyttävät sitä toisinaan osoittaakseen, että antiikin aikaiset athenialaiset pitivät niitä, jotka eivät ottaneet osaa politiikkaan, typerinä. Sanan merkityshistoria ei kuitenkaan tue tätä tulkintaa.

Vaikka äänestäjillä oli ateenalaisessa demokratiassa sama mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja vaikuttaa keskusteluun, he eivät aina onnistuneet siinä, ja usein vähemmistön oli pakko äänestää sellaisen esityksen puolesta, josta he eivät olleet samaa mieltä.

Arkkonit ja areopagit Muokkaa

Juuri ennen Solonin uudistuksia 7. vuosisadalla eaa. Ateenaa hallitsivat muutamat arkonit (kolme, myöhemmin yhdeksän) ja Areopagin neuvosto, joka koostui jäsenistä vaikutusvaltaisista aatelissuvuista. Vaikka siellä näyttää olleen myös jonkinlainen kansalaiskokous (oletettavasti hopliittiluokan), arkkonit ja areopagin elin johtivat valtiota, eikä kansanjoukoilla ollut ennen näitä uudistuksia minkäänlaista sananvaltaa hallitukseen.

Solonin uudistusten ansiosta arkkonit saattoivat tulla joistakin korkeammista omistusluokista eikä vain aristokraattisista perheistä. Koska Areopagi koostui entisistä arkkoneista, tämä merkitsi lopulta myös aatelisten aseman heikkenemistä siellä. Kuitenkin, vaikka Solon loi kansalaiskokouksen, arkonit ja areopagit käyttivät edelleen paljon valtaa.

Kleistheneksen uudistukset merkitsivät sitä, että arkonit valittiin edustajakokouksen toimesta, mutta heidät valittiin edelleen yläluokasta. Areopagos säilytti valtansa ”lakien vartijana”, mikä tarkoitti, että se saattoi veto-oikeudellaan kieltää perustuslain vastaisina pitämänsä toimet, mikä kuitenkin toimi käytännössä.

Ephialtes ja myöhemmin Perikles riistivät Areopagokselta sen roolin muiden instituutioiden valvonnassa ja ohjauksessa, mikä vähensi dramaattisesti sen valtaa. Vuonna 458 esitetyssä näytelmässä Eumenidit Aiskhylos, joka itse oli aatelinen, kuvaa Areopagin itse Athenen perustamana hovina, mikä on ilmeinen yritys säilyttää Areopagin arvokkuus sen valta-aseman menettämisen edessä.

ViranhaltijatTiedostoa

Noin 1100 kansalaista (mukaan lukien 500:n valtuuston jäsenet) hoiti virkaa vuosittain. Heidät valittiin enimmäkseen arvalla, ja paljon pienempi (ja arvovaltaisempi) noin sadan henkilön ryhmä valittiin. Kumpikaan ei ollut pakollinen; yksilöiden oli asetettava itsensä ehdolle molempiin valintamenetelmiin. Erityisesti arvalla valitut olivat kansalaisia, joilla ei ollut erityistä asiantuntemusta. Tämä oli lähes väistämätöntä, sillä kenraaleja (strategoi) lukuun ottamatta kullakin viralla oli rajoitettu toimikausi. Esimerkiksi kansalainen saattoi olla Boulen jäsen vain kahtena peräkkäisenä vuotena elämässään. Lisäksi oli joitakin rajoituksia sen suhteen, kuka saattoi toimia virassa. Ikärajoitukset koskivat vähintään kolmenkymmenen vuoden ikää, minkä vuoksi noin kolmannes aikuisista kansalaisista ei ollut kerrallaan vaalikelpoinen. Tuntemattomaan osaan kansalaisista sovellettiin myös äänioikeuden menettämistä (atimia), jolloin osa heistä suljettiin pois pysyvästi ja osa tilapäisesti (tyypistä riippuen). Lisäksi kaikki valituksi tulleet kansalaiset tarkistettiin ennen virkaan astumista (dokimasia), jolloin heidät saatettiin diskvalifioida.

Vaikka kansankokouksessa äänestävät kansalaiset olivat vapaita tarkistuksesta tai rangaistuksesta, samat kansalaiset palvelivat virassa ollessaan kansaa ja heitä voitiin rangaista hyvin ankarasti. Sen lisäksi, että viranhaltijat joutuivat tarkastelun kohteeksi ennen viran vastaanottamista, he joutuivat myös viran jättämisen jälkeen tarkastukseen (euthunai, ”oikaisut” tai ”tilien esittäminen”), jossa tarkasteltiin heidän suoritustaan. Molemmat menettelyt olivat useimmiten lyhyitä ja kaavamaisia, mutta ne avasivat mahdollisuuden riitauttaa asia valamiestuomioistuimessa, jos joku kansalainen halusi ottaa asian esille. Oikeudenkäyntiin johtavassa tarkastuksessa entinen viranhaltija oli vaarassa joutua kärsimään ankarista rangaistuksista. Kuka tahansa viranhaltija voitiin asettaa viraltapanon kohteeksi jo virkakautensa aikana, ja edustajakokous saattoi erottaa hänet virastaan. Jokaisessa kymmenessä ”pääkokouksessa” (kuriai ekklesiai) vuodessa kokouksen esityslistalla oli nimenomaisesti kysymys: hoitivatko viranhaltijat tehtävänsä oikein?

Viranhaltijoina toimivat kansalaiset toimivat aivan eri ominaisuudessa kuin silloin, kun he äänestivät kokouksessa tai toimivat valamiehinä. Yleisesti ottaen näiden viranhaltijoiden käyttämä valta oli rutiinihallintoa ja varsin rajallista. Nämä viranhaltijat olivat kansan asiamiehiä, eivät heidän edustajiaan, joten heidän tehtävänsä oli pikemminkin hallinto kuin hallinto. Virkamiesten toimivalta oli tarkasti määritelty ja heidän aloitekykynsä rajoitettu. Rangaistusseuraamusten osalta yksikään viranhaltija ei voinut määrätä yli viidenkymmenen drakman sakkoa. Kaikki sitä suuremmat sakot oli vietävä tuomioistuimen käsiteltäväksi. Pätevyys ei näytä olleen tärkein kysymys, vaan ainakin 4. vuosisadalla eaa. pikemminkin se, olivatko he lojaaleja demokraatteja vai oliko heillä oligarkkisia taipumuksia. Demokratian eetokseen kuului pikemminkin yleisen pätevyyden kehittäminen jatkuvalla osallistumisella. 5. vuosisadan asetelmassa kymmenen vuosittain valittua kenraalia olivat usein hyvin näkyvästi esillä, mutta niiden osalta, joilla oli valtaa, se perustui ensisijaisesti heidän usein pitämiinsä puheisiin ja kunnioitukseen, jota heille osoitettiin edustajakokouksessa, eikä niinkään heidän valtaoikeuksiinsa.

Valinta arpomallaMuokkaa

Lajittelu perustui pikemminkin kansalaisuuteen kuin ansioihin tai minkäänlaiseen ostettavissa olevaan henkilökohtaiseen suosioon. Jaottelu nähtiin siis keinona estää korruptoitunut äänten ostaminen, ja se antoi kansalaisille poliittisen tasa-arvon, sillä kaikilla oli yhtäläiset mahdollisuudet päästä valtion virkaan. Tämä toimi myös hillintänä demagogialle, vaikka tämä hillintä olikin epätäydellinen eikä estänyt vaalien yhteydessä tapahtuvaa äänestäjien mielistelyä.

Vastuun satunnaiseen jakamiseen henkilöille, jotka voivat olla päteviä tai sitten eivät, liittyy ilmeisiä riskejä, mutta järjestelmään sisältyi piirteitä, joilla pyrittiin lieventämään mahdollisia ongelmia. Virkoihin valitut ateenalaiset toimivat ryhmissä (lautakunnissa, paneeleissa). Ryhmässä yksi henkilö tietää todennäköisemmin oikean tavan tehdä asioita, ja ne, jotka eivät tiedä, voivat oppia niiltä, jotka tietävät. Tietyn viran hoitamisen aikana kaikki ryhmän jäsenet tarkkailivat toisiaan eräänlaisena tarkistuksena. Oli kuitenkin viranhaltijoita, kuten yhdeksän arkonia, jotka, vaikka näennäisesti olivatkin lautakunta, hoitivat keskenään hyvin erilaisia tehtäviä.

Yhtään arvalla nimitettyä virkaa ei voinut hoitaa kahdesti sama henkilö. Ainoa poikkeus oli boule eli 500 hengen neuvosto. Tässä tapauksessa henkilö saattoi toimia virassa kahdesti elinaikanaan jo pelkästään demografisen tarpeen vuoksi. Tämä periaate ulottui myös sihteereihin ja alivaltiosihteereihin, jotka toimivat tuomareiden, kuten arkonien, avustajina. Ateenalaisille ei ilmeisesti ollut varottava epäpätevyyttä vaan taipumusta käyttää virkaa keinona kerätä jatkuvaa valtaa.

Ateenalaisten arvalla valittujen virkojen (neuvostot, tuomarit ja valamiehistöt) edustavuutta tutki matemaattisesti Andranik Tangian, joka vahvisti tämän nimitystavan pätevyyden sekä demokratian tehottomuuden poliittisen epävakauden aikana.

VaalitEdit

Ateenalaisissa vaaleissa noin sata virkamiestä tuhannesta valittiin eikä arvalla. Tässä ryhmässä oli kaksi pääluokkaa: ne, joiden piti käsitellä suuria rahasummia, ja kymmenen kenraalia, strategoi. Yksi syy siihen, että taloushallinnon virkamiehet valittiin, oli se, että kavalletut rahat voitiin periä takaisin heidän omaisuudestaan; valinnat yleensä suosivat vahvasti rikkaita, mutta tässä tapauksessa varallisuus oli käytännössä edellytys.

Kenraalit valittiin paitsi siksi, että heidän tehtävänsä vaati asiantuntemusta, myös siksi, että heidän piti olla henkilöitä, joilla oli kokemusta ja kontakteja laajempaan kreikkalaiseen maailmaan, jossa sodat käytiin. Viidennellä vuosisadalla eaa., lähinnä Periklesin hahmon kautta nähtynä, kenraalit saattoivat kuulua poliksen vaikutusvaltaisimpiin henkilöihin. Periklesin tapauksessa on kuitenkin väärin katsoa, että hänen valtansa johtui hänen pitkästä vuosittaisesta kenraalikautensa sarjasta (joka vuosi yhdessä yhdeksän muun kanssa). Hänen virka-asemansa oli pikemminkin osoitus ja tulos hänen käyttämästään vaikutusvallasta. Vaikutusvalta perustui hänen suhteeseensa kansankokoukseen, joka ensinnäkin perustui yksinkertaisesti siihen, että kenellä tahansa kansalaisella oli oikeus esiintyä ja puhua kansan edessä. Demokratian 4. vuosisadan versiossa kenraalin ja tärkeimmän poliittisen puhujan roolit kokouksessa täyttyivät yleensä eri henkilöillä. Osittain tämä oli seurausta myöhemmällä kaudella harjoitetuista yhä erikoistuneemmista sodankäynnin muodoista.

Myös valitut virkamiehet joutuivat tarkastelun kohteeksi ennen virkaanastumista ja tarkastelun kohteeksi viran jälkeen. Ja heidät voitiin myös erottaa virastaan milloin tahansa, kun edustajakokous kokoontui. Oli jopa olemassa kuolemanrangaistus ”riittämättömästä suorituksesta” virassa ollessaan.