Armenialainen, armenialainen Hay, monikossa Hayq tai Hayk, muinaiskulttuurin omaavan kansan jäsen, joka asui alun perin Armenian nimellä tunnetulla alueella, joka käsitti nykyisen Koillis-Turkin ja Armenian tasavallan. Vaikka osa heistä asuu edelleen Turkissa, yli kolme miljoonaa armenialaista asuu tasavallassa; suuri osa asuu myös Georgiassa sekä muilla Kaukasuksen ja Lähi-idän alueilla. Suuri osa asui Azerbaidžanissa 1980-luvun loppupuolelle asti, jolloin suurin osa armenialaisista pakeni maasta etnisten väkivaltaisuuksien ja kiistellystä Vuoristo-Karabahin alueesta syntyneen konfliktin vuoksi; Vuoristo-Karabahin erillisalueella asuvan huomattavan väestön lisäksi Azerbaidžanissa on jäljellä vain vähän armenialaisia. Monet muut armenialaiset ovat muuttaneet Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Armenialaiset ovat indoeurooppalaisten erään haaran jälkeläisiä. Antiikin kreikkalaiset historioitsijat Herodotos ja Eudoksos Rodoksen Eudoksos liittivät armenialaiset frygialaisiin – jotka tulivat Vähä-Aasiaan Traakiasta – ja muinaisen valtakunnan kansoihin, joille frygialaiset asettivat valtansa ja kielensä. Armenian kansa, jonka persialaiset tuntevat nimellä Armina ja kreikkalaiset nimellä Armenioi, kutsuu itseään Hayqiksi (yksikkö: Hay) ja maataan Hayastaniksi, ja se muistelee kansansankariaan Haykia.
Kielitieteilijät luokittelevat armenian itsenäiseksi indoeurooppalaisen kieliperheen haaraksi. Suurin osa armenialaisista kuuluu Armenian apostoliseen (ortodoksiseen) kirkkoon. Pieni mutta ei vähäpätöinen määrä kuuluu roomalaiskatolisen kirkon armenialaiseen haaraan.
Armenialaiset olivat 1900-luvun alkuun asti pääasiassa maatalousväestöä. Vuosina 1930-1990 Armenian sosialistisessa neuvostotasavallassa tapahtui kuitenkin huomattavaa teollista kehitystä, ja 1900-luvun lopulla kaksi kolmasosaa tasavallan väestöstä, joka oli noin yhdeksän kymmenesosaa armenialaisia, oli kaupungistunut. Tämä urbaani suuntaus on vallinnut myös Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan muuttaneiden armenialaisten keskuudessa.
Vanha armenialainen kulttuuri ilmeni arkkitehtuurissa, maalaustaiteessa ja kuvanveistossa. Suurimman taiteellisen aktiivisuuden kaudet vastasivat yleensä kansallisen itsenäisyyden tai puoliksi itsenäisyyden aikoja, mutta suurimmaksi osaksi tämä toiminta oli saavuttanut huippunsa 1300-luvun loppuun mennessä. Armenialainen kirjallisuus jatkoi kehittymistään tuon ajanjakson jälkeen ja koki voimakkaan elpymisen 1800-luvulla turkkilaisen ja venäläisen vallan edessä. Armenialaiset kirjailijat tekivät paljon armenialaisten kansallisen tietoisuuden herättämiseksi, ja armenialaisista tuli yhä kärsimättömämpiä vieraan vallan suhteen. Armenialaisten kasvava nationalismi aiheutti turkkilaisten tekemiä joukkomurhia ja venäläisten tekemiä takavarikkoja. Suurin yksittäinen katastrofi oli armenialaisten kansanmurha, joka tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1915 Osmanien hallitus, joka piti armenialaisia vaarallisena vieraana elementtinä, päätti karkottaa koko Itä-Anatolian armenialaisväestön Syyriaan ja Mesopotamiaan. Useimmat arviot niiden armenialaisten kokonaismäärästä, jotka kuolivat matkalla joko joukkojen ja poliisin toimesta tai nälkään ja tauteihin, vaihtelevat 600 000:sta 1 500 000:een. Turkin hallitus torjuu näiden tapahtumien luonnehdinnan kansanmurhaksi ja väittää, että vaikka joitakin julmuuksia tapahtui, mitään hävittämispolitiikkaa ei ollut.