Donald Trump on käyttänyt armahdusvaltuuksiaan viime aikoina, mikä on herättänyt spekulaatioita siitä, että hän käyttää niitä myös, jos ja kun syytteeseenpano tapahtuu. Mutta käy ilmi, että Yhdysvaltain perustuslain kehittäjät ajattelivat kaikkea. Armahdusvallan osalta he ajattelivat jopa Donald Trumpia.
Presidentille annettiin II pykälän 2. momentin nojalla ”valta myöntää armahduksia ja armahduksia Yhdysvaltoja vastaan tehdyistä rikoksista, paitsi syytteeseenpanotapauksissa”. Kun perustuslaki oli laadittu kesällä 1787, vähintään yhdeksän osavaltiota piti ratifioida se ennen kuin se astui voimaan. Lähes kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että presidentillä tulisi olla armahdusvaltuudet; jotkut olivat kuitenkin sitä mieltä, että ketään ei saisi armahtaa maanpetostapauksissa ilman, että vähintään jompikumpi lainsäätäjän kahdesta kamarista suostui siihen, koska Alexander Hamiltonin ihmeellisellä sanonnalla ilmaistuna ”oletusta ylimmän tuomarin myötävaikutuksesta ei pitäisi sulkea kokonaan pois.”.”
Mahdollisuus, että presidentti saattaisi käyttää armahdusvaltuuksia keinona suojella niitä, joiden kanssa hän oli vehkeillyt vahingoittamaan Yhdysvaltoja ”liittoutumalla” tai antamalla ”apua ja lohtua” sen vihollisille, johti erääseen tärkeimpään mutta vähiten muistettuun sananvaihtoon keskustelussa, joka koski sitä, tulisiko Philadelphiassa laaditusta perustuslaista tehdä Yhdysvaltain perustuslaki. Vaihto osoitti, että presidentin armahdusoikeutta ei ole vain vakavasti rajoitettu, vaan että presidentin uhkaus käyttää tätä oikeutta voi jo itsessään olla peruste viraltapanolle.
Keskiviikkona 18. kesäkuuta 1788 iltapäivällä George Mason nousi tuoliltaan Virginian ratifiointikokouksen lattialta syvästi huolestuneena siitä, mitä hänen mielestään valmistelukunta ei ollut ymmärtänyt – Yhdysvaltain presidentti ei välttämättä aina olekaan luonteensa puolesta luotettava ja älykäs henkilö. Hän muistutti valtuutetuille, että harvoin, jos koskaan, olisi ylipäällikköä, jolla olisi samanlaista rohkeutta ja suoraselkäisyyttä kuin George Washingtonilla itsenäisyyssodan aikana. Saattaisi jopa olla presidentti, joka yrittäisi muuttaa hallitusmuotoamme. Presidentillä, väitti Mason,
”ei pitäisi olla armahdusvaltuuksia, koska hän saattaa usein armahtaa rikoksia, joita hän itse on neuvonut. Joskus tulevaisuudessa saattaa käydä niin, että hän perustaa monarkian ja tuhoaa tasavallan. Jos hänellä on valta armahtaa ennen syytteen nostamista tai tuomitsemista, eikö hän voi pysäyttää tutkimukset ja estää paljastumisen? Ainakin maanpetoksen tapaus pitäisi olla poikkeus. Tämä on minulle painava vastaväite.”
Joitakin Amerikan historian kuuluisimpia miehiä oli tuona päivänä paikalla Virginian kokouksen edustajina. Patrick Henry, joka pelkäsi, että kansallinen hallitus tuhoaisi osavaltiot, johti taistelua perustuslain hylkäämiseksi. John Marshall, joka korkeimman oikeuden ylituomarina tekisi enemmän kuin kukaan muu perustuslaista perustan juuri sellaiselle vahvalle kansalliselle hallitukselle, jota Henry pelkäsi, oli yksi ratifiointitaistelun johtajista. Mutta kukaan – ei kukaan Virginiassa eikä koko maassa – ei ymmärtänyt perustuslakia ja sen merkitystä syvällisemmin kuin James Madison.
Madison ymmärsi heti Masonin vastalauseen voiman, mutta hänellä oli vastaus – vastaus, jossa hän kuvaili presidentin vallan rajoituksia, jotka suureksi onnettomuudeksemme on unohdettu liian kauan. Oliko vaarallista antaa presidentille armahdusvaltuudet? ”Kyllä”, vastasi Madison, mutta perustuslaissa, sellaisena kuin se oli laadittu, oli keino korjata vaara.
”Tässä tapauksessa on yksi turva, jota herrat eivät ehkä ole mainostaneet: jos presidentti on jollakin epäilyttävällä tavalla kytköksissä johonkin henkilöön ja on syytä uskoa, että hän suojelee häntä, edustajainhuone voi asettaa hänet syytteeseen; he voivat erottaa hänet, jos hänet todetaan syylliseksi.”
Impeachment, toisin sanoen, voi alkaa, ei silloin, kun presidenttiä on virallisesti syytetty rikoksesta; hänet voidaan asettaa syytteeseen, jos on ”syytä uskoa”, että hän saattaa ”suojella” eli suojella armahduksella jotakuta, johon hänellä on ”millä tahansa epäilyttävällä tavalla” yhteyksiä.”
Mutta jos impeachment käynnistyy, senaatissa on käytävä oikeudenkäynti. Presidentti on edelleen virassaan, kunnes ja ellei häntä tuomita. Mikä voi estää häntä armahtamasta ketä tahansa, joka on ollut osallisena rikoksissa, joista presidenttiä syytetään, tai jonka todistus saattaisi saattaa hänet vaaraan? Madisonin mukaan presidentti on edelleen virassaan, mutta hänellä ei ole enää armahdusvaltuuksia. Parlamentti voi ”pidättää hänet virantoimituksesta, kun häntä epäillään, ja valta siirtyy varapresidentille. Jos häntä myös epäillään, hänet voidaan niin ikään pidättää virantoimituksesta, kunnes hänet on asetettu syytteeseen ja erotettu, ja lainsäätäjä voi tehdä väliaikaisen nimityksen”. Tämä on suuri turva.”
Tämän päivän keskusteluissa armahdusvaltaa koskevan alkuperäisen tarkoituksen pitäisi siis olla ristiriidassa jopa konservatiivisten lakimiesten ja tuomareiden mielestä Donald Trumpin vaatimuksen ehdottomasta oikeudesta armahtaa jopa itsensä. Se olisi ennennäkemätön vaatimus ennennäkemättömästä vallasta, joka, kuten George Mason pelkäsi, tuhoaisi tasavallan.
George Masonin huomautukset löytyvät sivuilta 496-497 ja James Madisonin vastaus sivulta 498 teoksen Vol. III: The Debates of the State Conventions on the Adoption of the Federal Constitution, as Recommended by the General Convention at Philadelphia in 1787, 2d ed., toim. Jonathan Elliot (Philadelphia 1836). Elliot’s Debates, kuten niitä yleensä kutsutaan, julkaistiin ensin viitenä niteenä vuonna l830, mutta kuusi vuotta myöhemmin julkaistiin toinen painos ”huomattavin lisäyksin”. Molemmat painokset ”julkaistiin kongressin suostumuksella”. Vuonna l941 Pennsylvaniassa toimiva J.B.Lippincott Company julkaisi 750 sarjan rajoitetun painoksen, joka oli ”tarkka jäljennös” ja jossa käytettiin ”alkuperäisen toisen painoksen laattoja”
.