Al Green

Al Green, taiteilijanimeltään Albert Greene, (s. 13. huhtikuuta 1946, Forrest City, Arkansas, Yhdysvallat), yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, joka oli soul-musiikin suosituin esiintyjä 1970-luvulla. Muuttamalla edelleen soul-musiikin keskeistä suhdetta pyhän ja maallisen välillä Green seurasi suurimman innoittajansa Sam Cooken musiikillista ja henkistä tietä. Kaupallisen menestyksensä huipulla Green kuitenkin uhrasi maineensa omistautuakseen täysin uskonnolliselle uskolleen.

Vuonna 1964, kun hänen perheensä oli muuttanut Arkansasista Michiganiin, Green ja muutamat ystävänsä perustivat Creations-yhtyeen ja kiersivät chitlin-piiriä (afroamerikkalaiselle yleisölle suunnattuja tapahtumapaikkoja) etelässä, ennen kuin he nimesivät itsensä uudelleen nimeksi Al Green and the Soul Mates kolme vuotta myöhemmin. He perustivat oman levy-yhtiön ja julkaisivat singlen ”Back Up Train”, joka menestyi kohtalaisesti rhythm and blues -listoilla vuonna 1968. Greenin käännekohta tuli Teksasissa vuonna 1968, kun hän tapasi Willie Mitchellin, entisen bändinjohtajan, joka toimi Hi Recordsin päätuottajana ja varapuheenjohtajana Memphisissä, Tennesseessä. Tuntemattomuus uhkasi lopettaa Greenin aloittelevan uran, mutta Mitchellin avulla hänestä tuli lyhyessä ajassa tähti. Julkaistuaan vuonna 1969 cover-version Beatlesin kappaleesta ”I Want to Hold Your Hand”, joka osoitti hänen kunnioitusta herättävän laulutaitonsa, Green levytti hienon remaken Temptationsin kappaleesta ”I Can’t Get Next to You”, ja se nousi soul-listan ykköseksi vuonna 1971. Mutta juuri Greenin säveltämä ”Tired of Being Alone” (1971) antoi viitteitä hänen poikkeuksellisesta potentiaalistaan. Sitä myytiin yli miljoona kappaletta, ja se valmisteli tietä ”Let’s Stay Togetherille”, Greenin ensimmäisen kulta-albumin nimikappaleelle.

”Let’s Stay Together” oli hänen suurin hittinsä, ja se nousi ykköseksi sekä rhythm-and-blues- että pop-listoilla vuonna 1972. Greenin, Mitchellin ja Booker T. and the MG’s -yhtyeen rumpalin Al Jacksonin kirjoittama kappale heijasti Mitchellin musiikillista näkemystä. Verrattuna Memphisin naapurin Stax/Volt Recordsin räikeämpään soundiin Greenin ja Mitchellin levytykset tarjosivat hienostunutta ja pehmennettyä melodiaa, jota omaleimainen bassosoundi helli. Green esitti gospelin intensiteettiä, joka kohosi vaivattomasti korkeimpaan falsettoon tai sukelsi hiljaisen aistillisuuteen verhoutuneeseen käheään huokaukseen. Hellävaraisista ”I’m Still in Love with You” (1972) ja ”Call Me (Come Back Home)” (1973) sekä maanläheisistä ”Love and Happiness” (1973) ja ”Here I Am (Come and Take Me)” (1973) -kappaleista Green ja Mitchell kokivat 1970-luvun alkupuolella hittien sarjan.

1970-luvun puolivälissä Greenistä tuli pappi, joka perusti oman kirkon. Vuoteen 1980 mennessä hän oli omistautunut täysin pappeudelleen ja gospelmusiikille. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä hän palasi varovaisesti hengellisestä eristäytyneisyydestään ja jatkoi tunnetuimpien teostensa esittämistä suosittujen gospel-levytystensä rinnalla, joista useat voittivat Grammy-palkintoja soul-gospel-kategoriassa. Kaupallisen pettymyksen tuottaneen vuoden 1995 comebackin jälkeen Green pääsi lähelle 1970-luvun tavaramerkkinsä soundin palauttamista I Can’t Stopilla (2003), jota seurasi Everything’s OK (2005). Green voitti uuden sukupolven faneja Lay It Downilla (2008), jossa vierailevina laulajina olivat neo-soul-artistit John Legend, Anthony Hamilton ja Corinne Bailey Rae; albumi toi hänelle kaksi Grammy-palkintoa. Vuonna 2018 hän julkaisi ensimmäisen kerran lähes 10 vuoteen uuden singlen, coverin kappaleesta ”Before the Next Teardrop Falls.”

Green sai lukuisia kunnianosoituksia. Hänet otettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1995 ja hänelle myönnettiin Grammy-palkinto elämäntyöstä vuonna 2002. Vuonna 2014 hän sai Kennedy Centerin kunniamaininnan.