A la carte -hinnoittelu on ollut kaapeli- ja satelliittijakelupalveluissa usein toivottu mutta harvoin toteutettu vaihtoehto. Yhdysvalloissa kannattajat ovat väittäneet, että malli toisi alhaisempia hintoja, kun taas vastustajat väittävät, että niputtaminen tarjoaa enemmän asiakasarvoa ja ohjelmatarjontaa.
KanadaEdit
Kanadassa a la carte -palvelu on ollut lakisääteinen joulukuusta 2016 lähtien. Lainsäädäntö juontaa juurensa ainakin vuoteen 2012, jolloin Kanadan radio-, televisio- ja televiestintäkomissio (CRTC, Canadian Radio-television and Telecommunications Commission) päätti, että kuluttajien on voitava tilata yksittäisiä kanavia, mutta mitä vähemmän kanavia ostetaan, sitä korkeammat ovat kunkin kanavan kustannukset. Aikataulua ei asetettu. Lokakuussa 2013 teollisuusministeri James Moore sanoi, että kanadalaisten ”ei pitäisi joutua maksamaan niputetuista televisiokanavista, joita he eivät katso”, ja ilmoitti, että maan konservatiivihallitus helpottaisi tilaajien mahdollisuutta ostaa kanavia yksitellen.
1. joulukuuta 2016 CRTC:n 19. maaliskuuta 2015 toteuttaman politiikan mukaisesti kaikkien kanadalaisten televisiopalvelujen tarjoajien oli tarjottava a la carte -järjestelmää. Kanavien hinnat vaihtelivat tyypillisesti 4 ja 7 dollarin välillä, mikä teki niputetuista paketeista paremman tarjouksen kaikille paitsi kaikkein säästäväisimmille tilaajille. Kuluttajat suhtautuivat tarjouksiin epäuskoisesti, mutta analyytikot eivät olleet yllättyneitä väittäen, että alan odotetaan suojelevan tulostaan. Vaikka CRTC vaati paikallistelevisiopalvelujen perustarjontaa ja määräsi enintään 25 dollaria maksavat kanavat, se ei säännellyt yksittäisten asemien hinnoittelua.
IntiaEdit
Intiassa maanpäällinen ja vapaasti vastaanotettava televisio on ilmaista ilman kuukausimaksuja, kun taas kaapeli-, DTH- ja IPTV-televisio edellyttävät kuukausimaksua, joka vaihtelee sen mukaan, kuinka monesta kanavasta tilaaja päättää maksaa. Kanavia myydään paketteina/paketteina/nippuina tai a la carte -periaatteella. Kaikkien televisiopalvelujen tarjoajien on lain mukaan tarjottava a la carte -kanavavalikoimaa. Intia on ensimmäinen maa maailmassa, jossa a la carte -hinnoittelu on yhdistetty hintakattoon. Monijärjestelmäoperaattori (MSO) Hathway oli ensimmäinen, joka tarjosi kanavia a la carte -periaatteella Intiassa ja ilmoitti tällaisesta palvelusta 3. syyskuuta 2003.
Intian televiestinnän sääntelyviranomainen TRAI (Telecom Regulatory Authority of India) antoi 3. syyskuuta 2007 televiestinnän (yleisradio- ja kaapelipalvelut) yhteenliittämistä (neljäs muutos) koskevan asetuksen 2007, joka tuli voimaan 1. joulukuuta; säännöt edellyttävät, että kaikki yleisradioyhtiöiden on tarjottava kanavia a la carte -perusteella. Asetuksessa todetaan seuraavaa: ”Kaikkien lähetystoiminnan harjoittajien on pakko tarjota kaikki kanavansa a la carte -periaatteella satelliittioperaattoreille. Lisäksi ne voivat tarjota kanavapaketteja, mutta ne eivät saa pakottaa DTH-operaattoreita sisällyttämään koko kanavapakettia DTH-operaattoreiden tilaajilleen tarjoamiin paketteihin”. Ennen asetusta vain ehdollisen pääsyjärjestelmän (CAS) piiriin kuuluvilla alueilla asuvilla asiakkailla ja palveluja tarjoavilla kaapelijärjestelmillä oli mahdollisuus ostaa vain ne kanavat, joista he olivat kiinnostuneita. TRAI puuttui asiaan sen jälkeen, kun satelliittioperaattorit valittivat, että lähetystoiminnan harjoittajat pakottivat ne lähettämään kanavia, joita ne eivät halunneet. Telecommunication (Broadcasting and Cable) Services (Second) Tariff (Eighth Amendment) Order, 2007 -säädöksessä (aiempaa 4. lokakuuta 2007 annettua asetusta tarkistettiin) lähetystoiminnan harjoittajat määrättiin tarjoamaan kaikki kanavat a la carte -periaatteella kaapelipalvelujen tarjoajille. Kuten aiempi satelliittioperaattoreita koskeva asetus, tämäkin määräys tuli voimaan 1. joulukuuta 2007. Siinä sallittiin myös pakettien tarjoaminen a la carte -palvelun ohella.
Useat lähetystoiminnan harjoittajat, kuten STAR India, Zee Turner, Set Discovery ja Sun TV, riitauttivat TRAI:n määräyksen Telecom Disputes Settlement Appellate Tribunalissa (TDSAT). Tammikuun 15. päivänä 2008 TDSAT kieltäytyi lykkäämästä TRAI:n direktiiviä koskevan valituksen käsittelyä; TDSAT hylkäsi lähetystoiminnan harjoittajien vastalauseet. Myöhemmin virasto kumosi TRAI:n joulukuussa 2007 antaman tariffijärjestelmän. TRAI riitautti TDSAT:n määräyksen korkeimmassa oikeudessa ja totesi 22. heinäkuuta 2010 käydyssä oikeudenkäynnissä, että ”analogisessa, osoitteettomassa ympäristössä viranomainen katsoo, että a la carte -palvelua ei pitäisi tehdä pakolliseksi tukkutasolla, koska teknisten rajoitusten vuoksi a la carte -palvelun tarjoamisen hyötyjä ei missään tapauksessa voida siirtää tilaajille”.
TRAI määräsi, että Intian maksutelevisioasiakkaille on annettava mahdollisuus valita vapaasti kanavat sen sijaan, että heidät pakotetaan valitsemaan pakettitarjouksia, ja asetti tammikuun 2011 määräajan muutosten toteuttamiselle. Määräyksessä todettiin: ”Jokaisen palveluntarjoajan, joka tarjoaa tilaajilleen yleisradiopalveluja tai kaapelipalveluja osoitteellista järjestelmää käyttäen, on tarjottava tilaajilleen kaikki maksulliset kanavat a la carte -periaatteella ja määriteltävä kunkin maksullisen kanavan vähittäismyyntihinta”. Tata Sky, Airtel digital TV, Videocon d2h, In Digital ja Reliance Digital TV lanseerasivat a la carte -vaihtoehdot tammikuussa 2011.
Yhdysvallat Muokkaa
Yhdysvalloissa kanavien niputtaminen kanavapaketteihin sen sijaan, että jakelijat tarjoaisivat kanavia a la carte -periaatteella, sai alkunsa pian sen jälkeen, kun kaapelitelevisiokuluttajien kuluttajansuojaa ja kilpailua käsittelevä laki (Cable Television Consumer Protection and Competition Act) annettiin vuonna 1992. Tämän lain nojalla yleisradiopalvelun harjoittajat saattoivat vaatia korvauksia jakelijoilta signaalin edelleen lähettämisestä. Suuret lähetystoiminnan harjoittajat eivät neuvotelleet korkeammista maksuista vaan uudempien, vähemmän tunnettujen, maanpäällisten kanaviensa sisällyttämisestä. Esimerkiksi Fox sai FX:n ja NBC:n CNBC:n jakeluun. Niputtaminen ei siis ole ollut vain markkinointivalinta jakelijoille, vaan sopimusvelvoite.
Teollisuuden vastustus a la carte -ohjelmia kohtaan on ollut Yhdysvalloissa vakiintunutta jopa laskusuhdanteen aikana. Esimerkiksi vuonna 2011 Comcastin ja Time Warner Cablen yhteenlaskettu 1,2 miljoonan tilaajan menetys johti huhuihin, joiden mukaan ohjelmien jakelijat itse pyrkisivät irrottamaan ainakin osan palveluistaan. Kaapelialan analyytikko Craig Moffett väitti, että muunnettu a la carte -malli, joka koostuu pienemmistä ohjelmatasoista, on taloudellisesti kannattavampi sekä jakelijoille että asiakkaille. Time Warner Cable kokeili tuolloin tällaista tarjousta rajoitetussa kokeilussa nimellä TV Essentials. IDC:n analyytikko Gary Ireland kutsui tällaisia laihoja paketteja ”pelkäksi a la carte -palvelun korvikkeeksi” ja ennusti, että kuluttajakysyntä hinnoittelumallille voittaisi lopulta. Vuoden 2015 lopussa 20,4 prosenttia yhdysvaltalaisista kotitalouksista oli joko luopunut kaapelipalvelusta tai ei ollut koskaan tilannut sitä.
KeskusteluEdit
SupportEdit
Keskustelun keskiössä ovat olleet tilaajien kustannussäästöt. Vuonna 2006 Kevin Martin, Federal Communications Commissionin (FCC) silloinen puheenjohtaja ja yksi tunnetuimmista hinnoittelujärjestelmän puolestapuhujista, esitti kongressille raportin, jossa hän väitti, että kuluttajat säästäisivät keskimäärin 13 prosenttia kuukausittaisista kaapelitilausmaksuistaan, jos he voisivat tilata vain ne kanavat, joita he todella katsovat.
Toukokuussa 2013 Yhdysvaltain senaattori John McCain esitti lakialoitteen, joka olisi rohkaissut sääntelykannustimilla ohjelmantuottajia ja jälleenmyyjiä tarjoamaan a la carte -palveluja. Hän viittasi FCC:n tutkimukseen, jonka mukaan laajennetun peruskaapelipalvelun kustannukset ovat tosiasiassa nousseet vuoden 1995 noin 25 dollarista kuukaudessa yli 54 dollariin, mikä ylittää huomattavasti inflaation. Kuten tarkkailijat ja McCain itse tuolloin ennustivat, laki ei mennyt läpi.
Maineissa säädettiin 15. kesäkuuta 2019 laki, jonka mukaan kaapeliverkko-operaattoreiden on ”tarjottava tilaajille mahdollisuus ostaa pääsy kaapelikanaville tai kaapelikanavilla oleviin ohjelmiin erikseen”. Pian seurasi pari oikeusjuttua, joiden tarkoituksena oli estää toimenpide. Ensimmäisen kantajina ovat Comcast, Fox, CBS ja Disney, jotka väittävät, että liittovaltion laki syrjäyttää osavaltioiden lainsäädännön sanellessaan, ”miten kaapeliohjelmat esitetään kuluttajille”.” Toisen kanteen nosti NCTA, joka edustaa laajakaista- ja kaapelipalveluja.
VastustusEdit
A la carte -ohjelmiston vastustaminen on keskittynyt osittain ohjelmiston monipuolisuuteen. Kun kanavat niputetaan suuriin tilauskerroksiin, vähemmän suositut kapeat kanavat selviytyvät todennäköisemmin, koska niiden kustannukset lankeavat sekä katsojien että muiden kuin katsojien maksettaviksi. Vuonna 2008 National Congress of Black Women ja neljätoista muuta ryhmää perustelivat asiaa FCC:lle lähettämässään kirjeessä, jonka mukaan a la carte -hinnoittelu ”tuhoaisi” ohjelmien monimuotoisuuden. Televisio-evankelista Jerry Falwell vastusti a la carte -hinnoittelua samankaltaisista syistä peläten, että hinnoittelumalli pakottaisi kristilliset lähetystoiminnan harjoittajat pois lähetyksistä, vaikka kaikki uskonnolliset lähetystoiminnan harjoittajat eivät olleetkaan samaa mieltä.
A la carte -hinnoittelun vastustajat ovat vedonneet myös taloustieteeseen ja väittäneet, että a la carte -hinnoittelun avulla saavutettavat kustannussäästöt olisivat suurimmalle osalle tilaajista harhaa ja että ne pienentäisivät dramaattisesti lähetysohjelmien tuottajien tuloja. Investointipankki ja omaisuudenhoitoyhtiö Needham & Companyn joulukuussa 2013 tekemässä Yhdysvaltain markkinoita koskevassa analyysissä päädyttiin siihen, että a la carte -järjestelmä vähentäisi alalta 80-113 miljardin dollarin arvosta kuluttajien arvoa, aiheuttaisi vähintään 45 miljardin dollarin kustannukset mainonnassa ja poistaisi ainakin 124 kanavaa ja noin 1,4 miljoonaa media-alan työpaikkaa. Yritys perusti arvionsa oletukseen, jonka mukaan viihdekaapelikanavan keskimääräiset vuotuiset toimintakustannukset ovat 280 miljoonaa dollaria, mikä edellyttäisi vähintään 165 000 katsojaa kannattavuuden saavuttamiseksi. Vuoden 2012 katsojamäärien perusteella jäljelle jäisi noin 56 kanavaa. Analyytikko Laura Martin suositteli, että nykyinen liiketoimintamalli, joka perustuu niputettuihin porrastettuihin tilauksiin, säilytettäisiin ennallaan.
Toukokuussa 2014 julkaistussa New York Timesin kolumnissa Josh Barro viittasi akateemiseen tutkimukseen, jonka mukaan a la carte -järjestelmä ei hyödyttäisi asiakkaita. Hän kirjoitti, että tyypillinen tilaaja maksaisi ”hieman enemmän kaapelista eriytetyssä järjestelmässä ja katsoisi hieman vähemmän kanavia”. Vuonna 2011 tehdyssä Stanfordin yliopiston tutkimuksessa, johon Barro viittasi, simuloitiin 49 kanavan tilauspaketin siirtymistä la carte -järjestelmään. Tutkijat päättelivät, että tilaajat maksaisivat 103,0 prosenttia enemmän maksuja, jotka jakelijat siirtäisivät eteenpäin, ja kuluttajien hyvinvointi olisi todennäköisesti huonompi, sillä se muuttuisi -5,4 prosentista 0,2 prosenttiin. Osasyynä on tehokkuus: osa jakelukustannuksista on kiinteitä riippumatta siitä, tarjoaako jakelija muutaman vai monta kanavaa. Jos tilaajia on vähemmän, perustilaushinta todennäköisesti nousee. Lisäksi ohjelmantuottajat saisivat vähemmän tuloja kuljetusmaksuina ja mainostuloina, ja ne yrittäisivät korvata erotuksen jäljelle jääviltä katsojilta. Jotkin tilaajat hyötyisivät kuitenkin a la carte -periaatteesta, esimerkiksi ne, jotka ovat luopuneet kanavapaketeista, mutta saattavat tilata vain muutaman kanavan, sekä tilaajat, jotka eivät ole kiinnostuneita urheilusta. Satunnaiset urheilufanit taas voisivat maksaa korkeampaa hintaa.
UrheiluohjelmatEdit
Vuoteen 2013 mennessä keskusteluun olivat vaikuttaneet jakelijoiden maksamat ja tilaajille siirtämät urheiluohjelmien ylimitoitetut kustannukset. Needhamin tutkimuksessa väitettiin, että erillisen urheilutason luominen vähentäisi alan tuloja 13 miljardilla dollarilla. Kaapelialan pioneeri John C. Malone totesi, että televisio-urheilusta kiinnostumattomille tilaajille ”karkaavat urheiluoikeuskustannukset” merkitsivät ”korkeaa veroa”.
Selvin esimerkki oli valtakunnallinen urheilukanava ESPN, jonka jakelijoilta perimä kuukausittainen tilaajakohtainen maksu oli vuonna 2013 keskimäärin 5,54 dollaria, mikä oli yli nelinkertaisesti toiseksi kalleimpaan valtakunnalliseen kanavaan verrattuna. The New York Timesin raportin mukaan monet tilaajat maksoivat ESPN:stä niputettujen tilausten kautta, mutta eivät katsoneet sitä. Yhdysvaltojen 100 miljoonasta kotitaloudesta vain 1,36 miljoonaa ihmistä katsoi ESPN:ää parhaaseen katseluaikaan vuoden 2013 toisella neljänneksellä. ESPN ja sen enemmistöomistaja The Walt Disney Company kutsuivat niputtamista suureksi arvoksi ja ohjelman monimuotoisuuden edistäjäksi ja väittivät, että ilman niputtamista ESPN:n kuukausimaksu nousisi 15 dollariin. Sittemmin verkoston kohtalo kuitenkin muuttui, ja se menetti 10 miljoonaa tilaajaa. Verkko kävi läpi kaksi irtisanomiskierrosta, mukaan lukien noin 50 lähetystyöntekijää huhtikuussa 2017. Analyytikot näkivät näiden siirtojen olevan osa muutosta ESPN:n ohjelmistonsa jakelussa, mukaan lukien odotettu tilattavan suoratoistopalvelun lanseeraus: toiminnallinen vastine a la carte -kanavalle.
Regionaaliset urheilukanavat, joita myydään osana niputettuja tilaustarjouksia, olivat myös kiistanaiheita. Merkittävä esimerkki oli Time Warner Cablen sopimus maksaa Los Angeles Dodgersille 8,35 miljardia dollaria 25 vuoden ajan, jotta se voisi välittää joukkueen pelejä yksinoikeudella yhdessä omistamassaan televisiokanavassa, SportsNet LA:ssa (jonka nimi on sittemmin muutettu Spectrum SportsNet LA:ksi), tarkoituksenaan myydä oikeudet edelleen muille alueellisille jakelijoille. Suurin satelliittipalveluntarjoaja DirecTV tarjoutui välittämään kanavaa la carte -periaatteella väittäen, että SportsNet LA oli kallein viidestä alueellisesta urheilukanavasta ja että niputettu tarjonta rasittaisi kohtuuttomasti yhtiön tilaajia. TWC vastasi, että niputetut urheilukanavat olivat alan standardi, jota DirecTV itse noudatti muilla markkinoilla. Kauden 2017 lopussa kiista johti siihen, että suurin osa Etelä-Kalifornian kotitalouksista ei saanut Dodgersin ottelulähetyksiä neljän peräkkäisen kauden ajan.