Traditionaalinen historiankirjoitus ottomaanien valtakunnasta oletti, että ottomaanit yksinkertaisesti perivät aiempien vuosisatojen islamilaisen perinteen. Vasta viime vuosina ottomaanihistorioitsijat ovat sekä asiakirjojen että käsikirjoitusten huolelliseen tutkimukseen perustuen esittäneet, että ottomaaneilla oli oma ”sunnitisaatio-ohjelmansa”.Krstić, Tijana Contested Conversions to Islam: Narratives of Religious Change in the Early Modern Ottoman Empire (Stanford, CA: Stanford University Press, 2011) jaTerzioğlu, Derinin useissa artikkeleissa – ”How to Conceptualize Ottoman Sunnitization: A Historiographical Discussion”, Turcica 44 (2012/13): 301-38, ja ”Where ’Ilm-I Hāl Meets Catechism: Islamic Manuals of Religious Instruction in the Ottoman Empire in the Age of Confessionalization”, Past & Present 220. 1 (2013), 79-114 – ovat tärkeimmät panokset tähän uuteen kertomukseen. Vaikka se ei olekaan heidän ensisijainen aiheensa, molemmat kirjoittajat keskustelevat uskonnollisen indoktrinaation ja väkivallan välisestä suhteesta. Kristić tarttuu myös paljon keskustelua herättäneeseen ottomaanien suvaitsevaisuuden käsitteeseen ja korostaa pikemminkin jatkuvaa neuvotteluprosessia kuin vuosisatojen yli ulottuvaa vankkaa status quoa.
Barkey, Karenin laajalukuinen Empire of Difference: The Ottomans in Comparative Perspective (Cambridge: Cambridge University Press, 2008) on viimeisin yritys tarjota kokonaisvaltainen kertomus ottomaanien valtakunnasta, jossa uskonnollinen monimuotoisuus on keskeinen teema. Myös Barkey tarjoaa vivahteikkaamman käsitteistön ottomaanien suvaitsevaisuudesta, vaikka hänen lähestymistapansa on muilta osin varsin perinteinen. Hänen mukaansa valtakunta oli aiempina vuosisatoina latitudinistinen ja muuttui myöhemmin ortodoksisemmaksi ja jäykemmäksi, mikä johti yhteisöjen välisten suhteiden heikkenemiseen.Baer, M.’s Honored by the Glory of Islam: Conversion and Conquest in Ottoman Europe (Oxford: Oxford University Press, 2008) on sitä vastoin tutkimus Ottomaanien valtakunnasta vain yhden sulttaanin – Mehmet IV:n – aikana, ja sitä on mielenkiintoista lukea Barkeyn yleisemmän kertomuksen rinnalla. Mehmet IV:n aikana ottomaanit osoittivat epätavallisen suurta uskonnollista intoa.
Zachariadou, Elizabethin artikkeli ”The Neo-Martyr’s Message”, Δελτιο Κεντρου Μικρασιατικον Σπουδων (Pien-Aasian tutkimuskeskuksen tiedote) 8 (1990-1), 51-63 antaa erinomaisen käsityksen uusmarttyyrien ilmiön ideologisista panoksista.
Keskustelut lahkolaisuudesta nousevat hyvin suurina esiin modernin arabimaailman historioitsijoiden keskuudessa. Suurin osa kiinnostuksesta kohdistuu 1800- ja 1900-luvuille, mutta useat tutkimukset tarkastelevat aiempia ajanjaksoja ja sitä, miten ottomaanien hallinto vaikutti tai ei vaikuttanut myöhemmin kehittyneisiin lahkolaiskamppailuihin.Masters, Bruce Christians and Jews in the Ottoman Arab World: The Roots of Sectarianism (Cambridge: Cambridge University Press, 2001) ja Makdisi, Ussaman The Culture of Sectarianism: Community, History and Violence in Nineteenth-Century Lebanon (Berkeley: University of California Press, 2000) ovat molemmat arvokkaita tässä suhteessa. KatsoGrehan, Jamesin Twilight of the Saints: Everyday Religion in Ottoman Syria and Palestine (Oxford: Oxford University Press, 2014), jossa on varsin erilainen lähestymistapa ottomaanien arabiprovinssin uskonnolliseen kulttuuriin ja yhteisöjen välisiin suhteisiin. Grehan kehittää muun muassa ”agraariuskonnon” käsitettä.