Maaliskuussa 1861, kun Abraham Lincoln vihittiin presidentiksi, Yhdysvallat kohtasi suurimman kriisinsä: sen äkillisen ja odottamattoman hajoamisen. Seitsemän silloisista 31 osavaltiosta oli jo äänestänyt unionista irtautumisen puolesta.
Mitä hän teki seuraavien kuukausien ja vuosien aikana, vaikutti historiaan niin valtavasti, että David M. Potter, merkittävä etelän historioitsija, päätteli vuosia sitten, että jos Lincoln ja konfederaation presidentti Jefferson Davis olisivat jotenkin vaihtaneet työpaikkaa, konfederaatio olisi varmistanut itsenäisyytensä.
Unionin sotilaallinen voitto sisällissodassa ei ollut väistämätön; joku toinen, vähäpätöisempi johtaja olisi saattanut hyvinkin hyväksyä kompromissin etelän kanssa. Kuten käsittelen kirjassani Colossal Ambitions: Confederate Planning for a Post-Civil War World” (Konfederaation suunnittelu sisällissodan jälkeistä maailmaa varten), konfederaatiot yrittivät koko konfliktin ajan neuvotella rauhanomaisesta rinnakkaiselosta riippumattoman orjanomistajien tasavallan ja Yhdysvaltojen välillä.
Kestääkseen tämän ponnistelun ja sinnikkäästi taistellessaan päättäväistä sotilaallista vihollista vastaan Lincoln jätti jälkeensä kolme huomionarvoista opetusta johtajuudesta: Taistellessaan tappavaa vihollista vastaan kotimaassaan hän johti asiantuntevasti huippupoliitikkoja, solmi hyvät suhteet kansaan ja käsitteli selkeästi sotilaita ylipäällikkönä.
Poliittisten liittolaisten – ja vihamiesten – käsittely
Lincoln rakensi ja johti vahvaa kabinettia sopeutumalla erimielisyyksiin. Hän otti mukaan kaksi miestä, jotka olivat olleet hänen kilpailijoitaan republikaanisen puolueen presidenttiehdokkuudesta vuonna 1860, William H. Sewardin ja Edward Batesin. Hän pyysi neuvoja sotilaallisissa asioissa ja sai päivittäin tietoja komentavalta kenraaliltaan Winfield Scottilta. Hän pyysi apua myös poliittisissa kysymyksissä – myös niinkin tärkeissä kuin vapautusjulistuksen laatimisessa ja julkaisemisessa.
Vaikka hän suhtautui myönteisesti mielipide-eroihin, hän ei vältellyt vastuuta. Huhtikuun 1. päivänä 1861 Seward ehdotti sodan julistamista Euroopan eri suurvalloille yrityksenä yhdistää maa uudelleen. Osa ajatuksesta sisälsi Sewardin asettamisen sodan johtoon, mikä käytännössä nosti presidentin seremonialliseksi keulakuvaksi taistelun yläpuolelle.
Presidentin vastaus oli jyrkkä: Jos sota tulisi, hän johtaisi sitä: ”Huomautan, että jos tämä on tehtävä, minun on tehtävä se.”
Lincoln käsitteli taitavasti myös itsekkäiden kollegoiden esittämiä ristiriitoja. Kun valtiovarainministeri Salmon P. Chase juonitteli kiistääkseen Lincolnin uudelleenvalintaehdokkuuden vuonna 1864, presidentti nimitti kilpailijansa tyylikkäästi Yhdysvaltain ylituomariksi ja poisti hänet näin poliittisista kilpailuista.
Yhteys kansaan
Lincoln oli yhtä taitava suhtautumaan yleisöön, sillä hän oli kehittänyt huolella kehitetyn tavallisuuden 30-vuotisen poliittisen kampanjauransa aikana Illinoisissa. Siihen kuului myös saavutettavuuden maineen vaaliminen. Kuten elokuvakatsojat näkivät Steven Spielbergin vuonna 2012 valmistuneessa elokuvassa ”Lincoln”, hänen Valkoinen talonsa oli avoin kaikille vierailijoille ja anojille.
Presidentin päivittäisillä kyydeillä Washingtonissa sijaitsevaan suosittuun kesälomapaikkaansa, Rock Creekissä sijaitsevaan mökkiin ja takaisin, hän ohitti sotilassairaaloita ja salakuljetusleirejä, jonne kokoontui afroamerikkalaisia pakolaisia etelästä. Runoilija ja sota-ajan sairaanhoitaja Walt Whitman todisti Lincolnin ”silmistä, joiden ilmeessä oli aina minulle syvä piilevä surullisuus” ja jotka heijastivat hänen tietoisuuttaan kriisin vakavuudesta sekä hänen rehellisyyttään ja nöyryyttään.
Lincolnin rauhoitellessa kansaa hän välitti laajemman viestin sodan tarkoituksesta: 1800-luvun puolivälin maailmassa, jota hallitsivat aristokratiat ja monarkiat, vain Yhdysvalloissa oli mahdollista, että näin vaatimattoman taustan omaava mies nousi valtionpäämieheksi. Hänen mielestään orjanomistajien kapina vaaransi tuon demokratian ja sosiaalisen liikkuvuuden kokeilun säilymisen.
Siksi hän käytti suurissa puheissaan Shakespearesta ja Raamatusta tuttuja sanoja ja fraaseja esitelläkseen sodan käymisen sekä pyhänä tehtävänä, Jumalan päämäärien saavuttamisena, että universaalina, ideologisena välttämättömyytenä: tasavaltalaisen itsehallinnon pelastamisena maailmalle. Vapauttaminen edistäisi tätä päämäärää: Gettysburgin puheen lopuksi Lincoln toivoi, ”että tämä kansakunta Jumalan alaisuudessa saa vapauden uuden syntymän – ja että kansan hallitus, kansan toimesta, kansan puolesta, kansaa varten, ei katoa maan päältä.”
Sotaväen johtaminen
Lincolnin lopullinen menestys johtajana sisällissodan aikana riippui hänen suhteestaan armeijaan, erityisesti sen komentajiin.
Yhdysvaltojen edellisessä sodassa, Meksikon sodassa 1846-1848, oli ollut ongelmia, koska presidentti James Polk ei luottanut ylimpien kenraaliensa poliittisiin tavoitteisiin. Lincoln pyrki välttämään tämän konfliktin olemalla kärsivällinen ja määrätietoinen suhtautumisessaan sotilasjohtajiin.
Lincoln ymmärsi, että hän ja hänen kenraalinsa olivat kaikki tekemisissä olosuhteiden kanssa, jotka ylittivät reilusti kaiken sen, mihin heidän koulutuksensa ja kokemuksensa olivat heitä valmistaneet. Suurin osa kenraalien aiemmasta urasta oli taistellut intiaaneja vastaan. Jopa Meksikon sodassa – jossa hänen kenraalinsa olivat palvelleet alemmissa riveissä – sotilaita oli kussakin komennossa ollut korkeintaan muutama tuhat. Samaan aikaan Lincoln tiesi, että myös konfederaatiot kärsivät samoista haittatekijöistä.
Nyt nämä komentajat olivat yhtäkkiä vastuussa yli sadantuhannen miehen armeijan johtamisesta täysin erilaista vihollista vastaan. Tässä hämmentävässä tilanteessa Lincolnin viesti komentajilleen oli yksinkertainen: Keskittykää sotilaalliseen tavoitteeseen eli Konfederaation armeijoiden tuhoamiseen, ja antakaa hänen hoitaa politiikka.
Lincoln hylkäsi kenraalit, jotka eksyivät politiikkaan. Heinäkuussa 1862 George B. McClellan vastasi tappioonsa Seitsemän päivän taisteluissa Richmondin edustalla kehottamalla presidenttiä lopettamaan ja jopa peruuttamaan emansipaatiota koskevat liikkeet toteamalla: ”Sotilaallisen vallan ei pitäisi antaa puuttua palvelussuhteisiin.” Lincolnin vastaus oli kaksitahoinen: hän lähetti niukan viestin, jossa hän kehotti kenraalia palaamaan hyökkäykseen, ja ilmoitti kabinetille, että hän antaisi alustavan vapautusjulistuksen.
Kun presidentti löysi Ulysses S. Grantin – kenraalin, joka oli sitoutunut hänen tavoitteeseensa eli konfederaation armeijoiden kukistamiseen – hän nimitti hänet unionin kaikkien armeijoiden johtajaksi ja jätti sitten taistelusuunnittelun tämän tehtäväksi.
”Suunnitelmiesi yksityiskohtia en tiedä enkä pyri tietämään”, Lincoln tunnusti Grantille vuoden 1864 puolivälissä, aattona Robert E. Leen Pohjois-Virginian armeijaa vastaan suunnatusta ratkaisevasta kampanjasta, joka todennäköisesti ratkaisisi sodan – ja ehkä myös Lincolnin omat uudelleenvalintamahdollisuudet.
Yhdysvaltoja kohdanneen kriisin vakavuudesta huolimatta Lincoln halusi välittää ehdottoman luottamuksensa mieheen, jonka hän oli ylentänyt ensimmäiseksi kenraaliluutnantiksi sitten George Washingtonin. ”Olette valpas ja omatoiminen”, hän vakuutti Grantille, ”ja tähän tyytyväisenä en halua asettaa teille mitään rajoituksia tai rajoituksia.”
Loppujen lopuksi Lincoln onnistui värväämään poliittiset kilpailijat, kenraalit ja kansan tukemaan unionin asiaa ja voittamaan sisällissodan. Tämän suuren tehtävän suorittamiseksi presidentin oli samanaikaisesti innostettava, delegoitava ja luotava selkeät toimivaltasuhteet ympärillään oleville.