1911 Encyclopædia Britannica/Jehova

JEHOVAH (Jahve), Raamatussa Israelin Jumala. ”Jehova” on hepreankielisen nimen nykyaikainen vääränlainen ääntämys, joka on syntynyt, kun kyseisen nimen konsonantit, Jhvh, on yhdistetty vokaaleihin sanassa ădōnāy, ”Herra”, jonka juutalaiset ovat korvanneet varsinaisen nimen lukiessaan pyhiä kirjoituksia. Tällaisissa korvaamistapauksissa luettavan sanan vokaalit on kirjoitettu hepreankieliseen tekstiin sen sanan konsonanttien kanssa, jota ei ole tarkoitus lukea. Korvattavan sanan konsonantit kirjoitetaan tavallisesti marginaaliin; mutta koska Adonai luettiin säännöllisesti sanoinkuvaamattoman Jhvh-nimen sijasta, katsottiin tarpeettomaksi merkitä tämä tieto joka kerta.Kun kristityt tutkijat alkoivat tutkia Vanhaa testamenttia hepreankielellä, jos he olivat tietämättömiä tästä yleisestä säännöstä tai jos he pitivät korvattavuutta juutalaisena taikauskona ja lukivat sitä, mikä tekstissä todellisuudessa oli, he väistämättä lausuivat nimen Jĕhōvāh. On hyödytöntä kysyä, kuka teki tämän virheen ensimmäisenä; luultavasti monet syyllistyivät siihen itsenäisesti. Yleisesti toistettu väite, jonka mukaan se on peräisin Petrus Galatinukselta (1518), on virheellinen; Jehova esiintyy käsikirjoituksissa ainakin jo 1300-luvulla.

Muotoa Jehova käyttivät 1500-luvulla monet kirjailijat, sekä katoliset että protestanttiset, ja 1600-luvulla Fuller, Gataker, Leusden ym. puolustivat sitä ahkerasti Drusiuksen, Cappelluksen ja vanhemman Buxtorfin kritiikkiä vastaan. Se ilmestyi englantilaiseen Raamattuun Tyndalen Pentateukin käännöksessä (1530), ja se esiintyy kaikissa 1500-luvun englantilaisprotestanttisissa versioissa lukuun ottamatta Coverdalen (1535) versiota. Vuoden 1611 auktorisoidussa versiossa (Authorized Version of 1611) se esiintyy kohdissa Exod. vi. 3, Ps. lxxxiii. 18; Jes. xii. 2; xxvi. 4, yhdysnimien Jehovah-jireh, Jehovah-nissi, Jehovah-shalom vieressä; muualla, muinaisten versioiden tavan mukaisesti, Jhvh:ta edustaa Herra (joka erotetaan isolla alkukirjaimella otsikosta ”Herra”, hepreaksi adonay). Vuoden 1885 tarkistetussa versiossa Jehova on säilytetty niissä paikoissa, joissa se oli A.V:ssä, ja se on otettu käyttöön myös seuraavissa kohdissa: Exod. vi. 2, 6, 7, 8; Ps. lxviii. 20; Jes. xlix. 14; Jer. xvi. 21; Hab. iii. 19. Amerikkalainen komitea, joka osallistui tarkistukseen, halusi käyttää nimeä Jehova kaikkialla, missä Jhvh esiintyy alkuperäisessä tekstissä, ja sen mukaiset painokset on painettu sen mukaisesti.

Joitakin vuosisatoja ennen kristillistä aikakautta nimi Jhvh oli lakannut olemasta juutalaisten yleisessä käytössä. Jotkut Vanhan testamentin myöhemmistä kirjoittajista käyttävät pääasiassa tai yksinomaan nimitystä Elohim, Jumala; erästä psalmikokoelmaa (Ps. xlii.-lxxxiii.)tarkisti toimittaja, joka muutti kirjoittajien Jhvh:n nimeksi Elohim (ks. e.esim. xlv. 7; xlviii. 10; l. 7; li. 14); huomaa myös ”korkeimman”, ”taivaan Jumalan”, ”taivaan kuninkaan” esiintyvyys Danielissa ja ”taivaan” esiintyvyys ensimmäisessä Makkabalaiskirjeessä. Vanhimmat kreikankieliset versiot (Septuaginta) ovat peräisin kolmannelta vuosisadalta eKr, käyttävät johdonmukaisesti sanaa Κύριος, ”Herra”, kun hepreassa on Jhvh, mikä vastaa sitä, että alkuperäisessä tekstissä Jhvh on korvattu Adonaylla; kreikankielisissä kirjoissa, jotka on kirjoitettu kreikaksi tällä kaudella (esim. Viisaus, 2. ja 3. makkabealaiskirje), kuten myös Uudessa testamentissa, Κύριος korvaa Jumalan nimen.Josefus, joka pappina tiesi nimen ääntämisen, julistaa, että uskonto kieltää häntä paljastamasta sitä; Filon kutsuu sitä siveettömäksi ja sanoo, että vain niiden, joiden korvat ja kielet ovat viisauden puhdistamat, on sallittua kuulla ja lausua se pyhässä paikassa (eli papeille temppelissä); ja eräässä toisessa kohdassa, jossa hän kommentoi Lev. xxiv. 15 ja sitä seuraavat: ”Jos joku, en sano, pilkkaa ihmisten ja jumalien Herraa, mutta uskaltaa jopa lausua hänen nimensä sopimattomasti, niin häntä odottakoon kuolemanrangaistus.”

Nimen kieltämiseen ovat saattaneet vaikuttaa erilaiset motiivit. Vaistomainen tunne siitä, että Jumalan oikea nimi tunnustaa epäsuorasti muiden jumalien olemassaolon, saattoi vaikuttaa jonkin verran; kunnioitus ja pelko siitä, etteivät pakanat häpäisisi pyhiä nimiä, olivat voimakkaita syitä; mutta luultavasti vakuuttavin motiivi oli halu estää nimen väärinkäyttö magiassa. Jos näin oli, salassapidolla oli päinvastainen vaikutus; juutalaisten jumalan nimi oli yksi suurimmista nimistä taikuudessa, niin pakanallisessa kuin juutalaisessakin, ja sen pelkälle lausumiselle uskottiin ihmetehoa.

Temppelin liturgiassa nimi lausuttiin papin siunauksessa (Num. vi. 27) tavallisen päivittäisen uhrin jälkeen (synagogissa käytettiin korvaavaa nimeä – luultavasti Adonai – ja sovituspäivänä ylipappi lausui nimen kymmenen kertaa rukouksissaan ja siunauksessaan. Viimeisissä sukupolvissa ennen Jerusalemin kukistumista se kuitenkin lausuttiin matalalla äänellä niin, että äänet hävisivät pappien laulusta.

Temppelin tuhoutumisen (70 jKr.) jälkeen nimen liturginen käyttö loppui, mutta perinne säilyi rabbien kouluissa. Se tunnettiin Babyloniassa varmasti 4. vuosisadan loppupuolella, eikä epätodennäköisesti paljon myöhemminkään. Tieto ei myöskään rajoittunut näihin hurskaisiin piireihin; nimeä käyttivät edelleen parantajat, manaajat ja taikurit, ja se on säilynyt monin paikoin maagisissa papyruksissa. Mishna tuomitsee nimen lausumisen kiivaasti: ”Sillä, joka lausuu nimen sen omilla kirjaimilla, ei ole osaa tulevassa maailmassa!”, mikä viittaa siihen, että tämä nimen väärinkäyttö ei ollut harvinaista juutalaisten keskuudessa.

Samarialaiset, jotka muuten jakoivat juutalaisten epäilykset nimen lausumisesta, näyttävät käyttäneen sitä oikeudellisissa vannomisissa rabbien skandaaliksi.

Varhaiskristillisillä oppineilla, jotka tiedustelivat, mikä oli Vanhan testamentin Jumalan oikea nimi, ei siis ollut suuria vaikeuksia saada etsimäänsä tietoa. Klemens Aleksandrialainen (k. n. 212) sanoo, että se lausuttiin Ιαουε.Epifanius (k. 404), joka oli syntynyt Palestiinassa ja vietti siellä huomattavan osan elämästään, ilmoittaa Ιαβε (yksi kood. Ιαυε). Antiokiassa syntynyt Theodoret(k. n. 457) kirjoittaa, että samarialaiset lausuivat nimen Ιαβε (toisessa kohdassa Ιαβαι) ja juutalaiset Αἳα. Jälkimmäinen ei luultavasti ole Jhvh vaan Ehyeh (2. Moos. iii.14), jonka juutalaiset lukivat Jumalan nimiin; ei ole mitään syytä kuvitella, että samarialaiset lausuivat nimen Jhvh eri tavalla kuin juutalaiset. Tätä suoraa todistusta täydentävät maagiset tekstit, joissa Ιαβε ζεβυθ (Jahveh Ṣebāōth) esiintyy usein samoin kuin Ιαβα. Eräässä etiopialaisessa luettelossa Jeesuksen maagisista nimistä, jonka Jeesuksen väitetään opettaneen opetuslapsilleen, esiintyy Yāwē. Lisäksi useammasta kuin yhdestä lähteestä on saatu todisteita siitä, että nykyaikaiset samarialaiset papit lausuvat nimen Jahve tai Jahwa.

Ei ole mitään syytä kyseenalaistaa tämän useiden toisistaan riippumattomien kanavien kautta tulevan, huomattavan asiantuntevan todistuksen oikeellisuutta ääntämyksestä Jahve tai Jahveh. Kieliopilliset näkökohdat vahvistavat sen. Nimi Jahve esiintyy monissa Vanhan testamentin henkilönnimissä joko alkuosana muodossa Jeho- tai Jo- (kuten Jehoram, Joram) tai loppuosana muodossa -jahu tai -jah (kuten Adonijahu, Adonia). Nämä eri muodot ovat täysin säännönmukaisia, jos jumalallisena nimenä oli Jahve, eikä niitä kokonaisuudessaan voida selittää millään muulla hypoteesilla. Näin ollen viimeaikaiset tutkijat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta yhtä mieltä siitä, että nimen muinainen ääntämys oli Jahve (ensimmäinen h ääntyy tavun lopussa).

Genebrardus näyttää ehdottaneen ensimmäisenä ääntämystäIahué, mutta vasta 1800-luvulla se tuli yleisesti hyväksytyksi.

Jahveh tai Jahve on ilmeisesti esimerkki tavallisesta heprealaisten erisnimien tyypistä, joilla on verbin 3. pers. sing. muoto. esim. Jabneh (kaupungin nimi), Jābīn,Jamlēk, Jiptāḥ (Jefta), &c. Useimmat näistä ovat todella verbejä,tukahdutettu tai implisiittinen subjekti on ’ēl, ”numen, jumala”, taijumalan nimi; vrt. Jabneh ja Jabnĕ-ēl, Jiptāḥ ja Jiptaḥ-ēl.

Nimen muinaiset selitykset lähtevät 2. Mooseksen kirjeen kolmannesta luvusta iii.14, 15, jossa ”Jahve on lähettänyt minut” jakeessa 15 vastaa ”Ehyeh on lähettänyt minut” jakeessa 14, mikä näyttää yhdistävän nimen Jahve heprealaiseen verbiin hāyāh, ”tulla, olla”. Palestiinalaiset tulkit löysivät tästä lupauksen siitä, ettäJumala olisi kansansa kanssa (vrt. v. 12) tulevissa ahdistuksissa, kuten hän oli nykyisessä ahdingossa, tai vakuutuksen hänen ikuisuudestaan eli ikuisesta pysyvyydestään; aleksandrialainen käännös Ἐγώ εἰμι ὁ ὤν …Ὁ ὢν ἀπέσταλκέν με πρὸς ὑμᾶς, ymmärtää sen metafyysisemmässä merkityksessä Jumalan absoluuttisena olemisena. Molemmat tulkinnat, ”Hän (joka) on (aina sama)” ja ”Hän (joka) on (absoluuttinen, todella olemassa oleva)”, tuovat nimeen kaiken sen, mitä ne väittävät siinä olevan; toinen, uskonnollinen usko Jumalan muuttumattomaan uskollisuuteen kansaansa kohtaan, toinen, filosofinen käsitys absoluuttisesta olemisesta, joka on vieras sekä heprealaisen verbin merkitykselle että käytetyn aikamuodon voimalle. Nykyaikaiset tutkijat ovat joskus löytäneet nimestä ilmauksen Jumalan jumalattomuudesta, joskus hänen todellisuudestaan, toisin kuin pakanoiden kuvitteelliset jumalat. Toinen selitys, joka esiintyy ensimmäisenä keskiajan juutalaisissa kirjoittajissa ja joka on viime aikoina saanut laajaa hyväksyntää, johtaa nimen verbin kausatiivista: Hän (joka) saa asiat tapahtumaan, antaa niille olemisen; tai kutsuu tapahtumat olemassaoloon, saa ne tapahtumaan; monine yksittäisine tulkintamuunnoksineen – luoja, elämän antaja, lupausten toteuttaja. Vakavana vastaväitteenä tälle teorialle on kaikissa muodoissaan se, että verbillä hāyāh, ”olla”, ei ole hepreassa mitään kausatiivivartaloa; ilmaistakseen ajatuksia, joita nämä tutkijat löytävät Jahve-nimestä, kieli käyttää aivan muita verbejä.

Tämä oletus, että Jahve on johdettu verbistä ”olla”, kuten Exod. iii. 14 ja sitä seuraavat luvut näyttävät antavan ymmärtää, ei kuitenkaan ole vailla vaikeuksia. ”Olla” ei Vanhan testamentin hepreankielessä ole hāwāh, kuten johtaminen edellyttäisi, vaan hāyāh; ja joudumme näin ollen olettamaan lisäksi, että hāwāh kuuluu kielen varhaisempaan vaiheeseen tai johonkin israelilaisten esi-isien vanhempaan puheeseen. Tämä hypoteesi ei ole sinänsä epätodennäköinen – ja aramean kielessä, joka on läheisessä sukulaisuussuhteessa heprean kieleen, ”olla” on itse asiassa hāwā – mutta on syytä huomata, että hyväksyessämme tämän hypoteesin myönnämme, että käytettäessä hepreankielistä nimeä historiallisessa merkityksessä Jahve ei ole hepreankielinen nimi. Ja koska Vanhassa testamentissa ei Exod. iii:n lisäksi ole pienintäkään merkkiä siitä, että israelilaiset olisivat liittäneet Jumalansa nimen ”olemisen” ajatukseen missään mielessä, voidaan perustellusti kyseenalaistaa, onko Exod. iii:n 14. ja sitä seuraavien kappaleiden kirjoittaja, jos hän on ”ollut”, ”ollut”, aikoi antaa etymologisen tulkinnan nimelle Jahve, onko hänen etymologiansa yhtään parempi kuin monet muut Vanhan testamentin paronomastiset selitykset erisnimistä tai kuin esimerkiksi Ἀπόλλων-nimen yhteys ἀπολούωνiin, ἀπολύωνiin Platonin Cratylus-teoksessa tai suosittu johdanto ἀπόλλυμιista.

Juurta hāwāh edustavat hepreassa substantiivit hōwāh(Hesek.., Jes. xlvii. 11) ja hawwāh (Ps., Prov., Job) ”katastrofi,onnettomuus, turmio”. Ensisijainen merkitys on luultavasti ”kaatuminen, putoaminen”, missä merkityksessä – joka on yleinen arabian kielessä – verbi esiintyy teoksessa Job xxxvii. 6 (lumen putoamisesta maahan). Eräs 1500-luvun katolinen kommentaattori, Hieronymus ab Oleastro, näyttää olleen ensimmäinen, joka yhdisti nimen ”Jehova” hōwāhiin ja tulkitsi sen contritio, sive pernicies (egyptiläisten ja kanaanilaisten tuhoaminen); Daumer, joka omaksui saman metymologian, tulkitsi sen yleisemmässä merkityksessä: Jahve sekä Shaddai merkitsivät ”hävittäjää”, ja se ilmaisi sopivasti sen kauhean jumalan luonteen, jonka hän samaisti Molokiin.

Jahven johtaminen hāwāhista on muodollisesti kiistaton, ja monet viimeaikaiset tutkijat ovat hyväksyneet sen, mutta lähtevät kuitenkin liikkeelle pikemminkin juuren ensisijaisesta merkityksestä kuin substantiivien erityisestä merkityksestä. Nimi tulkitaan näin ollen,Hän (joka) putoaa (baetyl, βαίτυλος, meteoriitti); tai aiheuttaa (sateen tai salaman) putoamisen (myrskyjumala); tai heittää alas (vihollisensa, ukkosensa). On ilmeistä, että jos johdatus on oikea, nimen merkitys, joka itsessään tarkoittaa vain ”hän putoaa” tai ”hän kaatuu”, on, jos se ylipäätään on mahdollista, saatava selville pikemminkin varhaisisraelilaisten käsityksistä Jahven luonteesta kuin etymologiasta.

Perustavampi kysymys on se, onko nimi Jahve syntynyt israelilaisten keskuudessa vai onko se omaksuttu jostain muusta kansasta ja puheesta. Pyhien laitosten historian raamatullinen kirjoittaja (P) ilmoittaa nimenomaisesti, että nimi Jahve oli patriarkoille tuntematon (2. Moos. vi. 3), ja paljon vanhempi israelilainen historioitsija (E) kirjoittaa, että nimi ilmoitettiin ensimmäisen kerran Moosekselle (2. Moos. iii. 13-15), ja hän ilmeisesti noudattaa perinnettä, jonka mukaan israelilaiset eivät olleet palvoneet Jahvea ennen Mooseksen aikaa, tai, kuten hän asian käsittää, he eivät olleet palvoneet isiensä jumalaa kyseisellä nimellä.Nimen ilmestys Moosekselle tapahtui Jahvelle pyhitetyllä vuorella (Jumalan vuori) kaukana Palestiinan eteläpuolella, alueella, jossa israelilaisten esi-isät eivät olleet koskaan vaeltaneet, ja muiden heimojen alueella; ja vielä pitkään Kanaanin asuttamisen jälkeen tätä aluetta pidettiin edelleen Jahven asuinpaikkana (Tuom. v. 4; 5. Moos. xxxiii. 2 ja sitä seuraavat kohdat; 1. Kun. xix. 8). sqq. &c.). Mooses liittyy läheisesti pyhän vuoren läheisyydessä oleviin heimoihin; erään kertomuksen mukaan hän meni naimisiin Midianin papin tyttären kanssa (2. Mooseksen evankeliumin 2. luvun 16 ja sitä seuraavat luvut; 3. luvun 1. luvun); tälle vuorelle hän johti israelilaiset heidän päästyään Egyptistä; siellä hänen appensa tapasi hänet, ja ylistettyään Jahvea ”suuremmaksi kuin kaikki jumalat”, hän tarjosi sille (paikan papin ominaisuudessa?).) uhreja, joissa israelilaisten päämiehet olivat hänen vieraanaanaan; siellä Jahven uskonto paljastettiin Mooseksen kautta, ja israelilaiset sitoutuivat palvelemaanJumalaa sen määräysten mukaisesti. Näyttää siis siltä, että israelilaisen historiankirjoittajan noudattaman perimätiedon mukaan ne heimot, joiden laidunmailla Jumalan vuori sijaitsi, olivat Herran palvojia ennen Mooseksen aikaa; ja olettamus siitä, että nimi Jahve kuuluu pikemminkin heidän puheeseensa kuin Israelin puheeseen, on varsin todennäköinen. Yksi näistä heimoista oli Midian, jonka alueella Jumalan vuori sijaitsi. Myös kenialaiset, joihin toinen perimätieto yhdistää Mooseksen, näyttävät olleen Jahven palvojia. On todennäköistä, että eri heimot palvoivat Jahvea aikoinaan Palestiinan eteläpuolella ja että useat paikat tuolla laajalla alueella (Hooreb, Siinai, Kades jne.) olivat hänelle pyhiä; vanhin ja tunnetuin niistä, Jumalan vuori, näyttää sijainneen Arabiassa Punaisenmeren itäpuolella. Joistakin näistä kansoista ja yhdessä näistä pyhistä paikoista joukko israelilaisia heimoja omaksui Jahven uskonnon, Jumalan, joka Mooseksen kautta oli vapauttanut heidät Egyptistä.

Tämän alueen heimot kuuluivat luultavasti johonkin suuren arabialaiskannan haaraan, ja Jahve-nimi on näin ollen yhdistetty arabian hawā-nimeen, joka tarkoittaa ”tyhjyyttä” (taivaan ja maan välissä), ”ilmakehää”, tai verbiin hawā, joka on sukua hepreankieliselle sanalle hāwāh, ”uppoaa, liukuu alaspäin” (avaruuden halki), tai verbille hawā, ”puhaltaa”, ”tuuli”. ”Hän ratsastaa ilmojen halki, hän puhaltaa” (Wellhausen), olisi sopiva nimi tuulen ja myrskyn jumalalle.Ei ole kuitenkaan mitään varmaa näyttöä siitä, että israelilaiset historiallisina aikoina olisivat olleet tietoisia nimen alkukantaisesta merkityksestä.

Yritykset liittää Jahve-nimi indoeurooppalaisen jumaluuden nimeen (Jehova-Jove, &c.) tai johtaa se egyptiläisestä tai kiinankielisestä jumaluudesta, voidaan ohittaa. Mutta eräs teoria, joka on saanut huomattavaa kannatusta, vaatii huomion, nimittäin se, että Jahve tai Jahu tai Jaho on sellaisen jumalan nimi, jota palvottiin koko läntisten seemiläisten valtaamalla alueella tai suurella osalla siitä. Aikaisemmassa muodossaan tämä näkemys perustui pääasiassa eräisiin väärin tulkittuihin kreikkalaisten kirjoittajien todistuksiin Ἰάω-jumalasta, ja Baudissin kumosi sen lopullisesti; teorian viimeaikaiset kannattajat tukeutuvat suuremmassa määrin siihen, että eri puolilla tätä aluetta esiintyy henkilö- ja paikannimiä, jotka he selittävät Yahu:n tai Yah:n yhdyssanoiksi.Useimmissa tapauksissa selitys on pelkkä olettamus käsiteltävästä asiasta; jotkin nimistä on luettu väärin, jotkin taasen ovat epäilemättä juutalaisten nimiä. Jäljelle jää kuitenkin joitakin tapauksia, joissa on erittäin todennäköistä, että muiden kuin israelilaisten nimet ovat todella yhdistettyjä Jahveen. Merkittävin näistä on Hamatin kuningas, jota Sargonin (722-705 eKr.) kirjoituksissa kutsutaan nimillä Yaubi’di ja Ilubi’di (vrt. Joojakim-Eliakim). Tiglath-Pileserin (745-728 eKr.) kirjoituksissa esiintyvä Jaudin Azriyau, jota aiemmin pidettiin Juudan Azariaana (Ussijana), on luultavasti pohjoissyyrialaisen maan kuningas, joka tunnetaan Zenjirlin kirjoituksista nimellä Ja’di.

Friedrich Delitzsch toi esiin kolme Babylonian ensimmäisen dynastian aikakaudelta peräisin olevaa taulua, joissa hän luki nimet Ya-a’-ve-ilu, Ya-ve-ilu ja Ya-ū-um-ilu (”Jahve on Jumala”) ja joita hän piti ratkaisevana todisteena siitä, että Jahve tunnettiin Babyloniassa ennen vuotta 2000 eaa.Hän oli toisen siirtolaisaallon seemiläisten valloittajien jumala, jotka Wincklerin ja Delitzschin mukaan olivat pohjoisseemiläisiä (kielellisessä mielessä kanaanilaisia). Näin ollen tauluissa pitäisi olla todisteita siitä, että läntiset seemiläiset palvoivat Jahvea jo kauan ennen Israelin syntyä. Nimien tulkinta on kuitenkin erittäin epävarma, jopa epätodennäköinen, eivätkä niistä tehdyt kauaskantoiset johtopäätökset ole vakuuttavia. Eräässä 1300-luvulle eKr. ajoittuvassa taulussa, jonka Sellin löysi kaivauksissaan Tell Taʽannukissa (VT:n Taanach), esiintyy nimi, joka voidaan lukea Ahi-Yawi (vastaa hepreankielistä Ahijahia); jos lukutapa pitää paikkansa, tämä osoittaisi, että Jahvea palvottiin Keski-Palestiinassa ennen israelilaisten valloitusta.Lukutapa on kuitenkin vain yksi monista mahdollisuuksista. Tulkintaa vastaan puhuu jonkin verran se, että siinä esiintyy koko Yahweh-muoto, kun taas hepreankielisissä oikeissa nimissä esiintyy vain lyhyemmät Yahu ja Yah, kuten myös Delitzschin taulujensa lukemista vastaan.

Ei olisi lainkaan yllättävää, jos suurissa väestöliikkeissä ja valta-asemien vaihteluissa, jotka ovat historiallisen horisontimme ulkopuolella, Jahven palvonta olisi vakiintunut alueille, jotka ovat kaukana niistä, joilla se oli historiallisina aikoina; mutta mikään, mitä nyt tiedämme, ei oikeuta siihen, että hänen palvontansa olisi koskaan ollut yleistä länsiseemiläisten keskuudessa.

Monet yritykset jäljittää länsiseemiläinen Jahu Babyloniaan asti on tehty. Niinpä Delitzsch on aiemmin johtanut nimen akkadilaisesta jumalasta, I:stä tai Ia:sta, tai seemiläisestä nimipäätteestä Yau, mutta tämä jumaluus on sittemmin kadonnut assyriologien panteonista. Yahin ja Ea:n, yhden Babylonian suuren jumalan, yhdistelmällä näyttää olevan erityinen viehätysvoima amatööreihin, jotka ajoittain ”löytävät” sen. Tutkijat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että sikäli kuin Yahu taiYah esiintyy babylonialaisissa teksteissä, se on vieraan jumalan nimi.

Olettaen, että Jahve oli alun perin luonnonjumala, 1800-luvun tutkijat keskustelivat siitä, mitä luonnonaluetta hän alun perin hallitsi. Joidenkin mukaan hän oli kuluttavan tulen jumala; toiset näkivät hänessä kirkkaan taivaan tai taivaan; taas toiset tunnistivat hänessä myrskyjumalan, teoria, jonka kanssa nimen johdannainen heprealaisesta hāwāhista tai arabialaisesta hawāsta sopii hyvin yhteen. Vanhassa testamentissa Jahve yhdistetään usein myrskyyn ja tuleen; ukkonen on Jahven ääni, salama hänen nuolensa ja sateenkaari hänen jousensa. Ilmestys Siinailla on keskellä kunnioitusta herättäviä myrskyilmiöitä. Jahve johdattaa Israelin aavikon halki pilvi- ja tulipatsaassa; hän sytyttää Elian alttarin salamalla ja kääntää profeetan tulisilla vaunuilla. Ks. myös Tuom. v. 4 ja sitä seuraavat kohdat; 5. Moos. xxxiii. 1; Ps. xviii. 7-15; Hab. iii. 3-6. Kerubi, jonka selässä hän ratsastaa, kun hän lentää tuulen siivillä (Ps. xviii. 10), ei ole epätodennäköistä, että kyseessä on muinainen myyttinen myrskypilven, myrskyn neron, henkilöitymä (vrt. Ps. civ. 3). Hesekielin kirjassa Jahven valtaistuinta kantavat kerubit, joiden siipien kohina on kuin ukkonen. Vaikka voimmekin tunnistaa tässä runollisessa kuvastossa muinaisten ja halutessamme myyttisten käsitysten säilymisen, erehtyisimme, jos päättelisimme, että Jahve oli alun perin osastojumala, joka hallitsi erityisesti meteorologisia ilmiöitä, ja että tämä käsitys hänestä säilyi israelilaisten keskuudessa hyvin myöhäisiin aikoihin saakka. pikemminkin hänelle, alueen ja kansan jumalalle – tai pääjumalalle – uskotaan kaikkein ylevimmät ja vaikuttavimmat ilmiöt ja luonnonvoimien hallitseminen. Israelin jumalana Jahvesta tulee sen johtaja ja mestari sodassa; hän on soturi, mahtava taistelussa; mutta hän ei ole sodan jumala erityisessä mielessä.

Jahven olemusta koskevassa tutkimuksessa nimellä Jahve Sebaoth (E.V., Herra Sebaoth) on ollut tärkeä asema. Joukot on joidenkin toimesta tulkittu Israelin armeijoiksi (ks. 1 Sam. xvii. 45, ja huomaa nimen yhteys Samuelin kirjoissa, joissa se esiintyy ensimmäisen kerran, arkkiin tai sotaan); toiset taas ovat viitanneet taivaallisiin sotajoukkoihin, tähtiin, jotka on käsitetty elävinä olentoina, myöhemmin ehkä enkeleihin Jahven hovina, hänen tahtonsa välineinä luonnossa ja historiassa (Ps. lxxxix.);tai maailman voimista yleensä, jotka noudattavat hänen käskyjään,vrt. yleiset kreikankieliset suomennokset Κύριος τῶν δυνάμεων jaΚ. παντοκράτωρ, (Universaalinen hallitsija). On todennäköistä, että nimi ymmärrettiin eri aikakausina ja eri piireissä eri tavoin; mutta profeetoissa isännät ovat selvästi yli-inhimillisiä voimia. Monissa kohdissa nimi näyttää olevan vain juhlallisempi korvike yksinkertaiselle Jahvelle, ja sellaisena se on luultavasti usein kirjurien lisäämä. Lopuksi Sebaothia alettiin pitää varsinaisena nimenä (vrt. Ps. lxxx. 5, 8, 20), ja sellaisena se on hyvin yleinen maagisissa teksteissä.

Kirjoittaja: G. F. Mo.