Yksi Mies van der Rohen viimeisistä suunnitelmista kohoaa entisen ratapihan yläpuolelle, jossa monta vuotta aiemmin sijaitsi Fort Dearborn.
Muuttuva Chicago
Chaikagojoen etelärannalle rakennettiin vuonna 1803 Fort Dearborn, josta tuli Yhdysvaltain armeijan läntisin asemapaikka 1800-luvun alussa. Merkkipaaluna toiminut turkiskauppapaikka loi Chicagon ytimen ja varhaisen kasvumallin. Vuoteen 1856 mennessä paikalla sijaitsivat rahtiterminaalit ja Illinois Central Railroadin valtava raidekompleksi – Chicagon teollisen voiman symbolit. Joen varrella kohoavat viljatehtaat antoivat Chicagolle lempinimen ”Vehnän pinoaja”. Ne olivat ensimmäiset ”pilvenpiirtäjät” maisemassamme. Kun viimeinen 1800-luvun viljahissi purettiin vuonna 1943, sen rinnalle nousi todellisia pilvenpiirtäjiä, kuten art deco -henkinen 333 N. Michigan Wackerin ja Michiganin kulmassa.
1960-luku merkitsi lisää muutoksia. Vuonna 1966 Illinoisin korkein oikeus päätti, että Illinois Central Railroad ei ainoastaan omistanut maata, vaan sillä oli myös oikeus rakentaa tontin yläpuolella olevaan tilaan. Tuomion jälkeen rautatieyhtiö myi viipymättä ilmaoikeudet rakennuttajille. Illinois Centerin suunnittelu alkoi, ja pormestari Richard J. Daley julisti sitä ”historian suurimmaksi kiinteistökaupaksi”. Sanomalehtiartikkelit 1970-luvun alkupuolelta pursuivat optimistisia ja tulevaisuuteen suuntautuneita lukuja: 83 eekkeriä, 19-25 rakennusta, 80 000 asukasta päivisin, 15 250 asuntoa, 4 500 hotellihuonetta, 37 miljoonan dollarin tulot eekkeriä kohti. Infrastruktuurisuunnitelmat olivat ylivoimaisia, mukaan lukien Lake Shore Driven uudelleenreititys, Wacker Driven jatkaminen ja monien kerrosten lisääminen kävelyreittejä, vähittäiskauppaa, pysäköintitiloja ja maanalaisia teitä, samalla kun junaradat säilytettiin. The Office of Mies van der Rohe valittiin suunnittelemaan toimisto- ja hotellitilojen yleissuunnitelma tontin läntisimmälle 15 hehtaarin alueelle, johon kuuluisi 111 East Wacker.